Juha Mäkinen: Erinomainen elokuvaleikkaus

Helsingin elokuva-akatemian kerho, 10.11.2014

Juha Mäkisen sessiossa kokoonnuimme elokuvaleikkauksen äärelle. Session otsikko “erinomainen elokuvaleikkaus” tuo provosoivasti viittauksen leikkauksen toimivuuden subjektiivisuuteen. Session aikana käytiin läpi Juhan valitsemien elokuvien kohtauksia, joiden leikkaus oli jäänyt mieleen joko syystä, että se toimi hyvin tai ei toiminut lainkaan. Myös session osallistujat saivat tuoda mukanaan klippejä. Kutakin leikkausta analysoitiin yhteisesti osallistujien kesken.

Aluksi keskusteltiin erilaisista työtavoista leikkauksen suhteen. Usein leikkaaja on jo valmiiksi leikatun materiaalin varassa, ja hän hyödyntää omaa kerronta­ ja rytmitajua leikatakseen kohtauksen kokoon. Osa leikkaajista ei lue käsikirjoitusta lainkaan, kun taas osa sen lukee ja joskus harvoin leikkaaja saattaa olla jopa kuvauksissa mukana. Tämä ei kuitenkaan ole tyypillistä, minkä toisaalta katsotaan usein olevan jopa hyödyllistä, koska leikkaaja voi nähdä kuvatun materiaalin “uusin silmin”.

Myös hankaluudesta analysoida nimenomaan hyvää elokuvaleikkausta keskusteltiin. Kohtaukset toimivat usein ohjauksen, kuvauksen, näyttelemisen, leikkauksen, äänen, musiikin, jne. yhteisvaikutuksesta, ja yleensä on hankalaa rajata kokonaisuuden toimivuuden käsittely ainoastaan leikkaukseen. Hyvän leikkauksen voi ajatella olevan jokin “innovatiivinen” tapa järjestää elokuvan kohtaus/kohtaukset tai toisaalta elokuva voi soljua eteenpäin hyvän, huomaamattoman leikkauksen ansiosta.

Juhan ensimmäinen klippi oli elokuvasta Pawnbroker (1962), jonka metrokohtauksessa matkataan post­traumaattisesta stressihäiriöstä kärsivän päähenkilön pään sisällä nykyhetkestä toisen maailmansodan keskitysleirille matkaavaan junavaunuun ja takaisin nykyhetkeen. Kohtauksen leikkaus oli kiinnostava, kertoman mukaan Ranskan 60­luvun uudesta aallosta lainattu kokeilu, joka sekoitti yhteen nykyhetken ja kokemuksen päähenkilön menneisyydestä, koska ne muistuttivat sekä tilallisesti että äänimaailman puolesta toisiaan.

Toinen klippi oli elokuvan City of God (2002) alkukohtaus, joka rakentaa tiiviillä kuvilla ja nopealla leikkauksella kanan pakomatkan padan luota vapauteen (edustaen symbolisesti myös elokuvan teemaa). Kohtauksen leikkaamiseen on todennäköisesti kuvattu järkyttävä määrä materiaalia, jota on oletettavasti myös leikattu hartaasti oikean tunnelman ja rytmin saavuttamiseksi. Leikkaus onnistuu tehokkaasti luomaan kattavan ja kiinnostavan mielikuvan koko elokuvan maailmasta.

Seuraava klippi oli elokuvan The Parallax View (1974) “aivopesukohtaus”, jossa henkilölle näytetään kiihtyvällä tahdilla sarja valokuvia ja niiden välissä otsikkoja, kuten “minä, onnellisuus, vihollinen” jne. Esimerkin tarkoitus oli esittää kuinka kiihtyvällä leikkaustahdilla voidaan vaikuttaa. Kiinnostavaa oli, että kuvasarjan aikana ei näytetä lainkaan elokuvan henkilön kasvoja, mistä voi olettaa, että aivopesun kohde onkin henkilön sijaan katsoja itse. Kohtauksen toimivuus etenkin nykyajassa tuntui kyseenalaiselta, vaikka se ilmeisesti aikanaan herättikin kohua.

Neljäs ote oli elokuvasta Five Easy Pieces (1970). Kohtauksessa Jack Nicholsonin esittämä henkilö soittaa pianolla Chopinin kappaleen, minkä aikana kuva siirtyy pianosta hänen isoveljensä tyttöystävään, tämän takana oleviin kukkiin ja lukuisiin seinätauluihin ja lopuksi takaisin liikuttuneeseen tyttöystävään. Nicholsonin hahmo rakastuu tähän naiseen elokuvan aikana ja heillä on lyhyt suhde. Yhden leikkaamattoman kuvan sisällä kerrotaan koko perhehistoria edustaen isoveljen tyttöystävän uppoutumista musiikin kautta kokemuksiin ja muistoihin, kun mies kertoo kuvan loputtua, ettei hän itse tuntenut mitään. Leikkaus on tässä tapauksessa toteutettu jo kuvattaessa kohtausta, mikä on yksi tapa lähestyä asiaa.

Seuraavaksi vuorossa oli The Godfather (1972) elokuvan kastekohtaus. Al Pacinon esittämä Michael Corleone on kirkon kastetilaisuudessa, minkä rinnalle alkaa yhdistyä muualla tapahtuvat Michaelin järjestämät lynkkaukset. Leikkaus on hieno esimerkki lukuisten samanaikaisesti tapahtuvien asioiden yhdistämisestä yhdeksi kliimaksia lähestyväksi kokonaisuudeksi. Leikkaajan ajatus oli käyttää uhkaavaa kirkkomusiikkia, joka luo kohtaukselle erinomaisen tunnelman.

Seuraava ote oli elokuvasta Carrie (1977), joka ensimmäisten joukossa käytti samanaikaisesti tapahtuvien tilanteiden esittämiseen jaettua kuvaa eli split screeniä korostaakseen myös kohtauksessa vallitsevaa sekasortoa. Kiinnostavaa on, että elokuvan leikkaajan mielestä split screen ei soveltunut elokuvaan lainkaan. Osallistujien tuomio oli, että split screen toimi kohtauksessa kohtuullisen hyvin, ja osalta asia jäi kokonaan tiedostamatta. Samaan hengenvetoon todettiin, että split screeniä uskaltaa nykypäivänä käyttää vain hyvin harkitusti.

The Exorcist III eli Manaaja 3 ­elokuvan (1990) sairaalakohtaus esittelee usean osallistujan mielestä jokseenkin kulunutta ja klassista leikkausta. Useamman läsnäolijan mielestä kohtaus itsessään ei toiminut lainkaan. Joka tapauksessa kohtauksessa on erikoinen ratkaisu siirtyä kliimaksiin suoraan laajasta yleiskuvasta zoomaamalla yllättävästi päätä leikkaavaan hahmoon ilman erillisiä lähikuvia.

Seuraavaksi sessiossa siirryttiin osallistujien vinkkaamiin elokuviin mieleen jääneistä leikkauksista. Ensimmäisenä oli Fallen Angels ­elokuvan (1995) alkukohtaus, jossa aluksi näytetään henkilöiden kasvojen tunteettomuus, minkä jälkeen elokuvan kuvaus ja leikkaus muodostavat “kivan häiritsevän viban”. Leikkaus on ilmeisesti tarkoituksella tehty ei­sulavaksi kiertämään henkilöä eri suunnilta (mahdollisesti viestimään henkilöiden epätasapainoisuudesta?).

Tämän jälkeen vuorossa oli Sam Peckinpahin elokuvan Olkikoirat (1971) “raiskauskohtaus”. (huom. video poistettu youtubesta) Elokuvasta vinkannut henkilö ei itse päässyt paikalle, mistä syystä hieman epäselväksi jäi mikä leikkauksessa oikeastaan oli kiinnostanut. Joka tapauksessa kohtaus herätti tunteita muilta osin. Useiden läsnäolijoiden mielestä kohtauksen nainen vaikutti osittain nauttivan raiskauksesta vahvistaen ajatusta, että raiskaus olisi naisten mielestä “ihan ok”. Tämän mahdollisen provosoinnin ei kuitenkaan ajateltu olevan leikkauksen ansiota, ja leikkausta itseään osallistujat pitivät jokseenkin klassisena(?).

Session toiseksi viimeinen nosto oli elokuva Irreversible (2002). Elokuva on kiinnostava leikkauksen suhteen kokonaisuutena, sillä elokuva vaikuttaa koostuvan n. 10 yksittäisestä otosta, missä pitkien kohtausten leikkauskohdat on häivytetty huomaamattomiin luoden katsojalle täyden illuusion yhtäjaksoisesta tapahtumaketjusta. Myös elokuvan alku luo ajatuksen yhdestä otosta, vaikka kuvia on leikattu tiiviisti ahdistavuuden maksimoimiseksi.

Session lopuksi katsoimme kohtauksen Joachim Trierin elokuvasta Reprise (2006). Kohtauksessa poika ja tyttö tapaavat kahvilassa, ja leikkauksen ansiosta kahvila, puisto, nykyhetki, menneisyys, tuleva, pään sisäinen ja todellinen keskustelu sulautuvat yhteen kauniilla tavalla yhtenäiseksi tunnekokemukseksi. Henkilökohtaisesti tämä oli session kiinnostavin klippi johtuen kuvan, eri kohtausten ja puheen leikkaamisesta yhdeksi mielen tapaan toimivaksi kokemukseksi. Nähdäkseni tämä edusti todella taitavasti ja kiinnostavasti tehtyä leikkausta.

Juha Mäkisen klippilista löytyy Youtubesta:

Helsingin elokuva-akatemian kerho on sarja viikottain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s