Teemu Kaskinen: Onko merkityksellä enää merkitystä?

Helsingin elokuva-akatemian kerho, 12.1.2015

Tuntematon elokuvasotilas Pullamössön Tasavallassa

Ajatuksia teatterielokuvan tilasta Teemu Kaskisen vierailun jälkeen.

“ Eihän kukaan suomalainen voi tosissaan tykätä tällaisesta näyttelijästä, miten te kuvittelette että tällainen menisi läpi? Hirveää paskaa.”
“Otitko tämä sun lasten vitsikirjasta, eihän kukaan voi dumpata ruumista Rautatietorille?” “Siis tämähän on täyttä esipuberteettista paskaa, aivan järkyttävä kohtaus, tällaista tunteen mässytystä ja pitkittämistä!”

“Mitä nopeemmin tilanteesta pois, sen parempi. Kaikki, mitä tää on tää turha jorinaa täällä, äkkiä vaan ulos, toimintaa kato.”
“Tässähän tulee selvä suojaviivavirhe, yleisö ei varmaan nyt ymmärä. Ei tässä ole taide­ elokuvaa lähdetty tekemään.”

Suomessa on sodittu Talvisota, sisällissota ja jatkosota ihan meidän lähihistoriassamme. Suomessa on möngitty pakkasessa, sulatettu rukkaset yöllä rintakehää vasten, keitetty nahkavyötä oravien loputtua, oltu meidän suku ja teidän suku ja punaisisa tai valkoisia.

Nyt ei olla enää mitään näistä. Ei elämässä, eikä varsinkaan elokuvassa. Sen sijaan ollaan “eihän tällaista voi tehdä, kun ei tällaista kukaan jaksa katsoa”, ollaan pelkoa ja tärisevää epävarmuutta abstraktiksi ja tuntemattomaksi jäävän karhunisäkkään edessä, jonka nimi on Suuri Yleisö. Sen hajua, väriä tai makua ei tiedetä, turkkia ei ole kukaan koskaan päässyt silittämään, mutta pelottava se on ja hohkaa kylmää jäätä yksitotisuudessaan. Elokuvaväki puhuu talvisotahengestä, mitä se on? Jallusnapsit pakkasessa kahdenkymmenen kuvan välein, kaksitoistatuntisia päiviä oksentamalla ja univajeella, tasaväkistä vittuilua aina kun osutaan samaan baarin pöytään, veljeä ei jätetä, kunhan ne on minun ja sinun veljiä ja tietää miten meidän kerho tekee elokuvia jotka uppoaa varmasti yleisöön.

Mihin uppoaa? Minun äitiin ja sinun äitiin? Popcornintuoksuiseen teiniyleisöön puolihorteessa, krapulassa ja epilepsiakohtausta vailla?

Elokuva­“kulttuuri” ­ ei sellaista ole kuin sanana tässä maassa ­ näyttää olevan spektrilasi. Se on spektrilasi suomalaisen kulttuurin tilalle, kohmetukselle, joka on salakavalasti hiipinyt yhä tiukemmin kohti poliittista konsensusta etenkin viimeisen viidentoista vuoden oikeistolaisen politiikan voittokauden aikana. Itse ajoitan tuohon samaan ajan sykäykseen, vuosituhannen vaihteeseen, myös elokuvan sisällöllisen ilmarakon tyhjentymisen. Levottomista alkoivat levottomat elokuvat, jotka velloivat yhden, äärimilleen litistetyn, ja katsojapotentiaalia koukuttamaan pelkistetyn tematiikan ympärillä muodottomina, elokuvikseen hahmottomina, olemuksettomina, silti toinen toistaan ennalta­arvattavampina teinisatuina. Alkoi kova puhina ­ se lähti siitä tuulesta, jolla henkilöhahmojen sisäinen todellisuus, monitasoinen dialogi, tekijän kokemusmaailma, tulkinnallisuus ratkaisuissa, mitkä tahansa henkilöhahmojen “helsinkiläisyydestä” poikkeavat tarkat mikrokosmokset ­joita esimerkiksi Ijäksen töissä on ollut aina ­ pakenivat suomalaisesta elokuvasta. Yht`äkkiä niin elokuva­ kuin televisiokin alkoi vetäytyä kuplaan, jota ei enää voinut tunnistaa kuvaksi todellisuudesta ­ se oli kuplan sisällä kuva itsestään, tulkinta itsestään, kaunisteli itseään, syöksyi kauemmaksi ja kauemmaksi säröstä joka todellisuudessamme aina on ­ oli se sitten ihmisten puheessa, ulkoasussa, huoneissa joissa asumme, kynnen alusissa. Teattereihin tulvahti romanttisia komedioita, nuorten draamoja, saippuadraamoja, kaikissa samat harkitun varmat, kerran vetäviksi todetut kasvot, jotka kuluivat, kuluivat ja kuluivat epätodellisen täydellisten lavasteiden välissä suudellen ja raivoten.

Mistä tämä kupla tuli? Kenen nälkää se tyydytti? Elokuva alkoi muistuttaa televisiota utooppisuudessaan ja ohuudessaan ja televisio ohentua äärimmilleen realitysarjoineen ja tavallisia ihmisiä hyödyntävine tyhmyyden ylistyksineen. Kenties elokuvan sisällön alasajo, joka muovattiin näyttämään ainakin laiskalle silmälle hienostumiselta, amerikkalaistumiselta, näön ja leveyden kasvattamiselta, kansainvälistymiseltä, tasokkuudelta, oli osa isompaa liikettä nousukauden kiihtyessä. Hyvinvointi­kiiman, siis helppouden, mukavuuden, nautinnollisuuden, elämäntapasurffailun, kiihtyessä jokin tärkeä kulttuurin ominaisuus unohtui: keskustelu, yhteiskunnan tila, vähäosaisten tila, Se Toinen, hän toinen tuolla, jota emme tunne. Tiivistääkseni hieman tässä kohden yötä Moskova Baarissa (ilman wiskiä) kiihtyvää ajatuksen kaistaani, sanon että todellisuuden kuvana media ja elokuva tuolta ajalta tähän aikaan kertoo meille sen, mihin arvomme alkoivat painottua 90­luvun lamasta lopullisesti talouskiimaan noustuamme. Kiteyttäisin nousukauden suomalaisena olemisen hymnin täten: Elämän on oltava hallinnassa sinulla ja minulla, julkisuus itsessään on arvo, näkyvyys on arvo, hyvä brändi on arvo niin ihmisellä kuin yrityksellä, tabuista, ikävistä asioista ei julkisesti keskustella, tulee hiki, meillä on hyvinvointivaltio, Hyvinvointivaltio, jonka eteen sinä ja minä teemme työtä kunnes putoamme, paineden purkamista varten on Big Brother, Idols ja Hell`s Kitchen.

Jotenkin salakavalasti tämän suomalaisuuden reformaation aikana elokuva putosi teini­ ikäisen tasolle. Ja anteeksi nyt vaan, tarkoitan niitä teini­ikäisiä, joiden kapinasta on jäljellä vain muovinen nahkatakki, ja joiden oma ajattelu on kätketty tiukasti katseilta vaalennetun letin alle. Jostakin syystä tätä ei tapahtunut muille taiteenlajeille ­ jazz­ musiikki löysi jopa renessanssinsa pienenä mutta väkevänä, teatteri sai Tuntemattoman sotilaansa ja kolisteli rajojaan pyhäinpatsaiden ja yleisön välillä uudella vimmalla (aiheellisuudesta ja merkityksellisyydestä voi olla toki montaa mieltä), ja baletin sekä oopperan tuki säilyi ennallaan, jopa kasvoi, jokaista istuinta tuetaan nyt 140:llä eurolla illassa. Vuonna 2006 todistin Kansallisoopperassa amerikkalaisen hip hop ­ perinteen ja Cosi Fan Tutten hurmaavaa liittoa. Olisiko vastaava tyylien ja kielten ristisiitos ollut mahdollinen suomielokuvassa? Ei. Missä on elokuva? Pienempänä ja pelokkaampana kuin koskaan, arkana, varovaisena nurkassa, kuin näkymätön Ninni puettuna muutaman vuoden takaiseen varmaan muotiplyysiin, kauniiseen rusettiin, hiljaisiin tossuihin. Välillä se heittäytyy villiksi olemalla väkivaltainen ja ahdistunut, juomalla tuntemattomien lähiösaunassa ja hakkaamalla keski­ikäisen paskiaisnarkkarin kuulalla. Tai ottaa panoja perseeseen yleisvessassa, vain koska isojen tyttöjen täytyy.

USKOTTAVUUS

MORAALISUUS

YLEISÖPOTENTIAALI

Pelottelua mustilla listoilla, yleisökadolla, sillä mitä lapsille jää käteen elokuvan loppukohtauksesta. Pelottelua yleisön kyllästymisellä, pelästymisellä, pahastumisella keskenmenon maininnasta, väsymisellä, niille tulee turhan raskas olo, ei istutuksella ole väliä, parempi ettei tällaista!

Teemu Kaskinen tuo eteemme olennaisen havainnon kolmesta teesistä, jolla suomalainen elokuva on kangistettu tärisevään ja vapisevaan alennustilaansa. Havainto on oivaltava ja oireellinen ­ se kertoo tästä ajasta ja ajattelusta ja lavenee elokuvasta paitsi kaksinaismoralismista kärsivään kirjallisuuteen, myös kalvakoituvaan teatteriin. Näillä kolmella nuijalla hutkitaan jokaista elokuvantekijää käsikirjoitustuen saamisen jälkeen jokaisessa tapaamisessa, kunnes lopputulos ­ mikäli siihen asti koskaan jaksetaan ja seuloista päästään ­ on muussattu, höyrytetty, silitetty joksikin somaksi tyynyliina­applikaatioksi alkuperäisestä ideasta. Lähes poikkeuksetta oma lapsi vaihtuu vanhemmilleen tunnistamattomaksi ottolapseksi. Ongelma tuomintajärjestelmässä on se, että nämä kolme mittapuuta ovat täysin abstrakteina leijuvia käsitteitä, joiden perusteella taideteos voi näyttää tänään yhdeltä ja huomenna toiselta. Etenkin kun niitä käytetään teoksen kokonaisuutta sisäistämättä, suuren epäonnistumisen pelon vallassa. Suurin pyhistä on Uskottavuus. Ja nimenomaan fiktioelokuvassa. Uskottavuusongelma niittää elokuvan sisältöä ainakin kahdesta suunnasta: ei saa olla omaperäisiä ratkaisuja (edes komediassa), jottei katsoja kyllästy epäuskottavuuteen, eikä myöskään liian pelkistettyä tai hiljaista kerrontaa, jottei katsoja kyllästy tapahtumattomuuteen. Jäljelle jää televisio. Jäljelle jää teatteri. Elokuvamme on televisiokerronnan kuljettamaa teatteri­ilmaisua. Rajoitteita elokuvapäättäjien taholta on ­ hertsileijaa sentään! ­ vielä lukuisia muita, lauseista voisi joku koota herkullisen kafkalaisen karaktäärin, mutta tiivistetysti totesimme tänä iltana, että uskottava suomalainen elokuva sisältää patoutunutta katsetta viinilasin takana sivistyneen kotisisutuksen keskellä ­ tämä on Antiikin trageedinen kuoro, joka kertoo miten kamalaa onkaan kun hän menee ja hyppää pihalampeen ­ , mahdollisimman vähän dialogia, mutta kun sitä on, se ei saa kellua metaforisella piilomerkitysten tasolla, vaan sen on oltava suoraa ja ymmärrettävää. Ahdistusta täytyy olla, väkivaltaa täytyy olla ­ sehän ei ole moraalitonta niin kauan kuin säilytämme moraalisen yliotteen pahaan henkilöhahmoon ­ kunhan paha ei ole liian paha, kunhan elokuva ei pääty pahan voittoon. Poliisia ei saa loukata ­ poliisiasussa esiintymisen kohtaukset on erikseen hyväksytettävä, poliitikkoja ei saa loukata. Samaan aikaan Venäjällä elokuva on itseironinen, hulvaton, kaoottinen ja yksi kuluneen vuoden parhaimmista kertoo sikäläisen poliisikonstaapelin moraalisesta painista vahingossa surmatun lapsivainajan epätoivoisista kätkentäyrityksistä ympäri kaupunkia. Se nauraa Venäjälle, virkavallalle, korruptiolle, ihmisen pienuudelle. Puhumattakaan eurooppalaisesta, tai vaikka virolaisesta elokuvasta! Se itkee, nauraa, lepää, hengittää, tanssii, luottaa itseensä. Mikä tämä itseaiheutettu suomettumisrutto on, mistä se on saanut alkunsa? Suometutaan yleisön edessä, suometutaan rahan edessä. Ketä tällainen tuotanto enää palvelee, kuin rahoituskoneistoa itseään sinnittelemään juuri ja juuri seuraavaan “takuuvarmaan” “kassamagneettiin” asti? Näitä magneettiennusteita varten Säätiöllä on ilmeisen heikko skype­yhteys Delfoin Oraakkeliin. Yhtä heikko kuin kaikilla muillakin.

Olen puhunut pelokkaiden suuren tuotantoyhtiön naisten kanssa, lahjakkaden, sielukkaiden, Tallinnalaisessa baarissa puoliltaöin, päätuottajan täristessä kylmää hikeä ensi­illan jälkeen. He kirjoittavat pöytälaatikkoon, runoa proosaa, novellia, lyhytelokuvia uskon. Sillä “eihän meillä ole varaa olla se, joka ensimmäisenä murtaa jään. Ottaa sitä riskiä, ettei yleisö löydäkään.” Olimme puhuneet pitkään siitä janosta, joka yleisöllä jo selvästi on erilaiseen, sisäisempien kuvien elokuvaan. Hän oli kanssani samaa mieltä. Siksi he rahoittivatkin norjalaista elokuvaa yhtiön budjetista joka vuosi, etukäteen päätetty summa, että oikea elokuva säilyisi. Eikö tämä ole surullista? Surin, olin raivoissani, nyt koen kylmää puistatusta, mutta päivä päivältä enemmän hykertelen. Tilanne on niin pysähtynyt, että jonkun on pakko puhkaista kupla yhdellä, nopealla, yllättävällä kädenliikkeellä. Aivan yhtä rysähtäen, kuin länsien talous päätyi “eksoottiseen tilanteeseen” syksynä 2008. Senkin muuten tunsi, sen seisovan veden kuplassa, Rytmin terassilla, kirjoitin ystävälleni Espanjaan levottomana, että tämä kulutushysterian aika puhkeaa pian. Niin se puhkesi neljän päivän kuluttua.

Istumme Teemun session jälkeen Painobaarissa, ja ihmettelemme jälleen kerran sitä, kuinka iso osa elokuvantekoon käytetystä energiasta on joko ­ hällä väliä, tulin vain töihin ­ tai ­ kukaan muu ei saa onnistua, koska minäkään en onnistu ja minun nimissäni ei varsinkaan epäonnistuta. Meillä kaikilla on näitä muistoja, paljon, näitä ryhmän jäseniä, jotka tuovat egon ongelman leikkikehään, ja siinä oikeastaan kaikki mitä heillä on annettavanaan, helvetti voi alkaa. Puhumme post­traumaattisesta tärinästä, joka on
miltei verrattavissa sotaan, ihmisistä, jotka herättävät kylmän aallon vuosien jälkeen. Siitä, kuinka kouluissa ei puhuta sanallakaan Ryhmän Taiteesta, jota tämä muistaaksemme on, siitä miten tärkeää on kuunteleminen. Minulla olisi tuhat ja yksi tarinaa elokuvantekijöistä, jotka ovat yhtä tukossa, katkeria ja peloissaan kuin wiskin marinoimat kuivuneimmat kriitikot. Ehkä he ovatkin sitä. Teemu tekee jälleen syvän havainnon. Elokuvakritiikki on väljähtynyt, se on muuttunut puffeiksi. Mainokseksi tai antimainokseksi, jonka pyöreitä lauseita on luettava rivien välistä. Enimmäkseen myynnistä on tullut merkittävämpää kuin teoksen peilaamisesta tekijöiden ja yleisön välissä. Kun tämä ratkaiseva välittäjäaine, reflektio, puuttuu, lopputulos on Puff! ­ kupla, pelkkä hourekuva, joka rahoituspäättäjillä on yleisön kokemisesta ja tarpeista. Myynnin alkeelliset ehdot määrittävät sen Mistä elokuvista kirjoitetaan ja Miten ja Kuinka monta riviä, kirjoitustyyli vääristää yleisön tarpeet päättäjille ­ ja yleisölle itselleen. Elokuva juoksee kauemmaksi ja kauemmaksi ihmisten tarpeesta kokemuksellisuuteen, samaistumiseen, itsereflektioon.

“Tärkeintä on , että
elokuva on maisema,
jossa ihmisen mieli voi kulkea ja tunnistaa itsensä.” Näin sanoi ystäväni Uuden Vuoden yönä elokuvaohjaajaa siteeraten. Eikö tämä todellakin ole tärkeintä? Koskettaa muistin kerroksia, antaa niiden nousta pintaan, kehoomme, liikahtaa hieman, sellainenkin jonka olimme todellakin painaneet unohduksiin, ja saada toivo ja luottamus mukaansa. Pieni, suuri, sillä ei ole merkitystä. Se voi olla hiljainen. Se voi tulla hetken yhteydestä kaikkeuteen, toiseen. Mitä tekemistä tällä on pelon kanssa? Miten tällaista kirjoittaessa voi antaa epävarmuuden ohjata? Tai katkeruuden? Eikö elokuva ole löytöretkeä itseen ja maailmaan, tekijällä ja katsojalla? Sen on tultava jonkun muistista puhuakseen toisen muistille.

Eivätkö oikeat sanat olisi rohkeus, luottamus, heittäytyminen, kuunteleminen, läsnäolo?

Kun elokuvan rahoittajat on kylvetty epäuskottavuuden pelolla ja työryhmäläiset epäonnistumisen pelolla ­ joka on sama asia ­ käteen jää yleistyksiä toisensa jälkeen. Yleistyksiä elämästä, yleistyksiä viihde­elokuvasta, joskus harvoin yleistyksiä taide­ elokuvasta. Niitä meille tarjotaan kylminä hohkaavien autopelivalojen keskellä kahdessa suuressa teatterikompleksissa. Vapise eurooppa.

Sessionsa lopussa, kun Teemu on purkanut kolme tuntia kokemuksiaan elokuvantekemisestä ammattilaisten kanssa, hän muistaa että tärkeintä olisi kuunteleminen. Että työryhmässä on niitä jotka kuuntelevat idean, ottavat siitä kiinni, heittäytyvät, tekevät parhaansa. Millään muulla ei ole merkitystä. Hän on myös oppinut jotain omasta liiasta kiltteydestään. Se on toinen hyvin tärkeä asia.

Oikeastaan tällä hetkellä on syytä juhlaan, sillä käsissä on mahdollisuus liittyä yhteen ja purkaa turhaumamme muutokseen, joka tapahtuu ennen pitkää. Kaikki tämä paha olo ja jää, jota kirjoitukseni on käsitellyt, koskee suomalaista fiktioelokuvaa. Siinä on se juju! Dokkarielokuva on valovuosien päässä. Se on vapaata, rohkeaa, tutkimusmatkoja elämään, surullista, raskasta, lempeää! Ja se kasvattaa jatkuvasti yleisöään. Siellä on tilaa kehittää elokuvakieltä. Varaa toki on vieläkin, mutta suunta on oikea. Nyt meidän pitää löytää keinot, joilla tämä havainto menee perille fiktioelokuvan päättäjille. Väylä, jolla ihmisten todelliset katsomiskokemukset ja toiveet välittyvät päättäjille. Keino, jolla rohkeampi elokuva löytää mainos­ ja olemassaolon kanavan ilman suurta budjettia. Mahdollisuuksia on. Kompleksien lyhytkuluttamisen vaihtoehtojen, niiden kahden, Engelin ja Maximin säilyttäminen on enemmän kuin Arvokasta. Ollaan sitkeitä, keskustellaan, ravistaudutaan irti ahdasmielisyyden marinaadista ja marinoijista!

Helsingin elokuva-akatemian kerho on sarja viikottain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Teemu Kaskinen: Onko merkityksellä enää merkitystä?

  1. Aarne Norberg sanoo:

    Teemu tekee hyvin osuvia havaintoja. Onko meillä käynyt niin, että samalla kun kotimaisen elokuvan katsojaosuus on saatu nostettua kansainvälisesti korkealle tasolle, on elokuvien sisältö ja merkityksellisyys hukkunut kaupalliseen tuotteistamiseen. Milloin viimeksi on suomalainen elokuva herättänyt laajaa yhteiskunnallista keskustelua? Miksi yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet huutavat poissaolollaan samaan aikaan, kun elämme keskellä ehkä suurinta talouspoliittista vallankumousta toisen maailmansodan jälkeen? Onko niin, että kun kansalaisista on tullut kuluttajia, niin niillä joilla ei ole varaa kuluttaa ei ole enää arvoa. ”The rich have got their channels in the bedrooms of the poor”, toteaa Leonard Cohen laulussaan Tower of Song.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s