Marjo Viitala: Lapset elokuvassa

Helsingin elokuva-akatemian kerho, 2.2.2015

Alustajana ja keskustelun herättelijänä toimi tällä kertaa Marjo Viitala, taiteiden maisteri Tukholman Dramatiska Högskolan’ista lastenelokuvien­maisteriohjelmasta. Hän johdatteli kerholaisia teemaan, joka herättää keskustelua yli kulttuurirajojen. Aiheena oli ”Lapset elokuvassa”.

Alkuun hän totesi hieman ylllättävän asian, sillä ruotsalaisella lastenelokuvalla menee hänen mukaansa nykyään erittäin huonosti. Kaikkihan muistavat vaikkapa Astrid Lindgrenin lastenkirjoista tehdyt filmatisoinnit. Ongelma on kuitenkin tiedostettu, toisin kuin Suomessa tehtäisiin, jos oltaisiin täysin vastaavassa tilanteessa. Ruotsissa asiaan ryhdyttiin panostamaan luomalla oma koulutusohjelma juuri lastenelokuvien alalle parantamaan tilannetta tulevaisuudessa mutta tämä jäi kokeiluksi, koska se päättyi jo vuoden jälkeen. Tilanne ei siis ole parantunut oleellisesti.

Ruotsissa lastenelokuvien perinne oli pitkään vahva, onhan maa myös lastenkulttuurin saralla ollut edelläkävijä jo 1970­luvulla. Ohjelmia tehtiin eri taustoista tuleville lapsille ja kaikkia teemoja oli kyettävä käsittelemään. Nykyään suhtautuminen lastenelokuviin Ruotsissa on Marjo Viitalan mukaan muuttunut sellaiseksi, että lastenelokuvat ovat eräänlaisia b­luokan elokuvia. Niiden status on pudonnut merkittävästi, mikä näkyy siinä, ettei niille tahdo aina löytyä ohjaajia.

Suomessa tilanne on yllätys yllätys, hieman parempi Viitalan mukaan. Esimerkiksi Risto Räppääjä ja muutamat muut samankaltaiset lastenelokuvat ovat saaneet yli sata tuhatta katsojaa suomalaisissa teattereissa. Suomessa ei kuitenkaan ole erillistä lastenelokuvien tuotantoneuvojaa, vaikka muilla Pohjoismailla (Ruotsi, Norja, Tanska) tällainen toimi löytyy. Mutta tässäkin törmätään Viitalan mukaan paradoksiin: se, ettei Suomessa ole omaa tuotantoneuvojaa on hyvä, koska mahdollisia lastenelokuvia ei siten lokeroida yksistään ”lastenelokuvaksi”.

Viitalalla on vahvaa omakohtaista kokemusta siitä, mistä hän puhuu, sillä hänen kahdessa fiktiotuotannossa on molemmissa olleet pääosassa lapset. Toisessa päähenkilö oli tuotantohetkellä 4­vuotias ja toisessa 8­vuotias. Myös avustajina molemmissa tuotannoissa oli suuri joukko lapsia. Lainausmerkit edellisen kappaleen ilmaisussa lastenelokuvat ovat siksi, että aina voi pohtia, kenelle näitä ”lastenelokuvia” tehdään? Sen kautta voi kysyä myös, miksi niiden olisi oltava juuri yksinomaan lapsille, aikuisille tai ”koko perheelle”, kuten monesti tahdotaan segmentoida. Asia johtaa välittömästi pohtimaan sitä, mitä lapset elokuvissa kestävät ja millaisia teemoja heillekin tehdyissä elokuvissa voi käsitellä. Vaikeitakin asioita voi ja tulee käsitellä: kyse on tyylilajista ja tavasta, jolla asiat esitetään.

Viitala esitteli tämän jälkeen ”Viisi kysymystä sellaisille, jotka haluavat tehdä elokuvia lapsille / lapsista”. Kysymykset oli poimittu Lena Hanno Clynen artikkelista ”Den ofrivillige barnfilmaren”, joka löytyy Mot Barnfilmsträsket och vidare ­kirjasesta.

Ensimmäinen kysymys kuuluu: Muistatko lapsuudestasi vähintään yhden voimakkaan elokuvakokemuksen? Osallistujat kertoivat kysymyksen esittämisen jälkeen innokkaasti lapsuuden elokuvakokemuksiaan. Oli nähty elokuvia laidasta laitaan, kuten Kubrickin 2001 avaruusseikkailu, Ronja Ryövärintytär, Peppi Pitkätossu, Veljeni Leijonamieli, Johnny Weissmüllerin Tarzan­ elokuvat, erilaisia Länkkäreitä, japanilaisia Kurosawan Samurai­elokuvia, Päättymätön tarina, Lumikuningatar ja Goonies Arkajalat. Jopa television Vaahteramäen Eemeli ­sarja mainittiin. Kaikilla oli siis jonkinlainen hyvin voimakas muistijälki, joka löytyi muistin kätköistä.

Toinen kysymys kuuluu: Onko sinulla jotain kerrottavaa juuri lapselle? Tämä liittyy suoraan siihen, mikä on lastenelokuvaa? Asia liittyy mielenkiintoisena kysymyksenä siihen, miksi lastenelokuvat ovat hävinneet Ruotsista. Viitalan mukaan vallalle on muiden syiden mukana päässyt jonkinlainen ylivarjelevuus Ruotsissa. Suomestakin esimerkkejä tästä on. Esimerkiksi Priden ikärajaa nostettiin pilven polttamisen vuoksi ja seksi on ykköstabu. Suomessa on lastenelokuvan osalta myös sisällöllisiä ongelmia, silää lastenelokuvana tuupataan ulos vain yhtä genreä, ja ne perustuvat aina kirjoihin. Viitala kertoi Kalle Kinnusen lainauksen ikärajoista. Joka luokassa on kolmen vuoden jousto, eli jos katsoo vanhempien kanssa vaikka Batman K­12 ­elokuvaa, niin sen saa katsoa jo yhdeksän vuotiaana. Elokuva sisältää kuitenkin paljon väkivaltaa, jota yhdeksänvuotias lapsi ei vielä välttämättä osaa käsitellä tunnemuistiinsa ymmärrettävästi ja siten, ettei se häiritsi häntä myöhemmin.

Ilmaisullisiin äärimmäisyyksiin liittyen Viitala esitti näytteen elokuvasta Kids (1995, USA), joka on Larry Clarkin ohjaama. Elokuvassa on viinaa ja huumeita sekä seksiä ilman ehkäisyä. Kyse on yhdestä rankimmista lapsinäyttelijöillä tehdystä elokuvasta. Eli mikä siis on lastenelokuva? Voidaan pohtia, miksi lapsinäyttelijöiden elokuvista pitäisi automaattisesti tehdä ”lastenelokuvia” tai ”nuorisoelokuvia”? Toisena näytteenä oli elokuva Les Géants (2011, Belgia), Bouli Lannersilta. Elokuvassa heitteille kesäksi jätetyt lapset Seth ja Zak sekoilevat poltellen pilveä ja odotellen äitiään saapuvaksi. Kyse on vahvasta selviytymiskokemuksesta mutta hyvin inhorealistisin sävyin. Elokuva pakottaa katsojansa ottamaan kantaa siihen, mitä’ lapsuus on ja siihen, onko läntisissä jälkiteollistuneissa valtioissa enää tilaa lapsuudelle ”lapsuuden omista ehdoista” käsin rakentuneena ilmiönä. Viitala esitteli tämän jälkeen ongelman, joka hänen mukaansa on yleismaailmallinen ja johon jo Suomen kohdalla viitattiinkin. Elokuvia tehdään yleensä kirjoista, jotka tunnetaan.

Kolmantena näytteenä oli elokuva Tomboy (2011, Ranska) Céline Sciammalta. Elokuvassa Mikael niminen poikatyttö muuttaa uuteen paikkaan perheineen ja kohtaa elämän haasteet kaikessa ambivalenssissaan. Kolmas kysymys kuuluu siksi seuraavasti: Näetkö ohjaajana lapsille suunnatun muotokielen esteenä vai mahdollisuutena? Esimerkkinä tästä oli pohdinta siitä, että loogisuus ei ajassa ole aina välttämätöntä vaan myös loogisuus tunteessa voi johdattaa lapsen katsojana perille elokuvan merkitysmaailmoihin kuten edellisessä näytteessä Sciamman elokuvassa. Elokuva seurasi tunteita ja hajotti loogisen ajallisen kertomuksen. Liian suuri monimerkityksellisyys saattaa kuitenkin olla joillekin lapsille vaikeaa hahmottaa, riippuen heidän yksilöllisestä kognititiivisesta kehitysvaiheestaan. Visuaalisuus kuitenkin jättää tilaa kognitiosta vapaaksi herätellen sitä esille.

Neljäntenä näytteenä oli legendaarinen The Black Stallion (Yhdysvallat, 1979) Carol Ballardilta. Elokuva kuvaa hevoisen ja pojan ystävyyttä. Näyte kertoi, ettei aina tarvita paljoa tapahtumia, sillä siinä ei ollut puhetta ollenkaan. Mutta näyte ei myöskään ollut pelkkää toimintaa vaan sitä oli kuvattu myös rauhallisemmin, esimerkiksi veden alta. Tästä saattoi ymmärtää, ettei lapsia katsojina saa koskaan aliarvioida. Viitala lainasi jälleen Lena Hanno Clynea. Hänen mukaansa synkkä maailma, jossa on toivoa, on parempi kuin pastellisävyinen maailma ilman toivoa.

Neljäs kysymys kuuluu: Onko yhtälö: Minä + lapsi = Totta? Eli miksi lähteä tekemään elokuvaa lapsille? Mikä on oma näkökulma? Yksinomaan omista lähtökohdista lapsille tehtävä elokuva saattaa muuttua holhoavaksi. Monesti kuitenkin halu koskettaa lasta tunnetasolla muuttaa tilanteen positiiviseksi. Lasta tulisi ymmärtää lapsen omasta näkökulmasta, eikä esittää lasta aikuisen projektiona. Valitettavasti lapsi on monesti symboli jollekin, tai aikuisen omaa nostalgiaa tai jonkin trauman läpikäyntiä. Ongelmana on tällöin lapsen esittäminen, jonkinlaisena viattomuusolentona. Kuva jää tällöin kuitenkin liian yksipuoliseksi. Lapsilla on kyky olla myös muuta monin eri tavoin. Hän on autonominen ja inhimillinen toimija siinä missä aikuinenkin. Tämän sillan esille tuominen olisi tärkeää.

Viides kysymys kuuluu: Miksi haluat tehdä lastenelokuvia? Mieti omia motiivejasi? Ruotsissa on eräänlainen sanonta siitä, että lastenelokuvien tekijät ovat ”ofrivillige barnfilmare”, mikä on juuri Lena Hanno Clynen tekstin otsikkokin hyvin kuvaavasti. Lasten ajattelutavan hahmottaminen ja sen moninaisuus voi olla vaikeaa. Marjo Viitala kirjoitti samaan artikkelikokoelmaan tekstin lapsista ja kuolemasta. Kuolema on hänen mukaansa asia, jonka esittäminen on erityisen vaikeaa mutta onnistuessaan hyvin palkitsevaa. Voidaan kysyä putsataanko kaikki kuolemaan liittyvät asiat pois niin sanotuista lastenelokuvista. Tai miten pedagogit opettavat kuolemasta lapsille? Integroivatko he tällaisia asioita mukaan vai eivät? Kulttuurisidonnaisuus myös vaikuttaa hyvin erilaisilla tavoilla: lapsuus ei välttämättä ole lapsille itsellekään ihanaa aikaa ja siksi kuolemaan ja elämän rajallisuuteen liittyviä asioita näytettäessä on aina pohdittava mahdollisten katsojien elämäntilannetta.

Näytteenä viisi oli Viitalan oma ohjaus Peniskateus (2006), joka oli lyhytelokuva lapsinäyttelijöillä ja aikuisilla. Tyttö haluaisi pissata seisaaltaan mutta havaitsee lopulta tämän ja ylhäällä näkyvän lasikaton, jossa tarina siirtyy yhteiskunnalliseksi kommentaariksi. Näytteenä kuusi oli toinen Viitalan oma ohjaus Linturetki (2011), jossa on useita joukkokohtauksia, joista hän kertoi olevansa ylpeä, sillä niiden toteuttamiseen meni aikaa ja energiaa huomattavan paljon. Elokuva herätteli näkemään mitä lapsien kanssa työskentely on. Tätä lasten kanssa työskentelyä Viitala itse hahmotti tämän jälkeen listaten niitä asioita, jotka tulee ottaa huomioon lasten kanssa työskennellessä.

Kaikki alkaa tietenkin castingista. Koekuvaukset on syytä suunnitella ja toteuttaa huolellisesti. Lapset on huomioitava koko ajan heidän lähtökohdistaan. Viitalalla itsellään oli eräässä tuotannossa ensin esittelyvaihe, sitten kysymyksiä ja tämän jälkeen ryhmätehtävä sekä tunnetilaharjoitus, joka oli vastanäyttelyä improvisaation keinoin. Lopuksi tuli niin sanottu finaalikarsinta, jossa oli jo dialogia ja liikeratoja. Tämän jälkeen suoritettiin lopulliset roolivalinnat. Oikea ongelma lapsen valitsemisessa elokuvaan on se, onko lapsi elokuvaan sopiva vai tuleeko hänet valita hänen näyttelemisensä mukaan. Eli onko kyse fotogeenisyydestä, persoonasta ja lapsesta, jolla on mielikuvitusta ja heittäytymiskykyä vai sopimisesta johonkin tiettyyn etukäteismielikuvaan. Tunnetiloihin meneminen on eri asia kuin roolien leikkiminen.

Tärkeä asia lasten roolituksessa on myös kysyä itseltään, etsiikö näyttelijät itse vai antaako etsinnän jollekin toiselle tehtäväksi. Tämä on tärkeä asia siksi, että joskus voi etsiä itseään alitajuisesti. Jos toinen ihminen tekee roolituksen hänellä saattaa kokemuksen myötä olla kykyä ylittää tämä ongelma. Toisaalta tarvitseeko sitä ylittää ja onko se edes ongelma voi kysyä?

Ohjauksen suhteen on pidettävä aina mielessä, että kaikki lapsinäyttelijät ovat amatöörejä. Heillä ei ole vielä kokemusta siitä, miten roolihahmoa kehitetään, tai siitä, miten teksti kehollistetaan. Kaikki eivät osaa edes lukea. Tämän haasteen voi kohdata kahdella eri tavalla: joko harjoittelulla ja dialogin läpi käymisellä tai sitten improvisoinnilla. Liikeratojen opettelu on toimiva tapa, koska silloin lapsille annetaan jotain tekemistä. Eräs keino on neuvoa heille mielessä johonkin lukemaan laskeminen, koska monesti lapset ovat hätäisiä lähtemään liikkeelle. Lapsen psyyke ei mene rikki elokuvan takia, sillä kohtaukset voi aina toteuttaa siten, ettei lapsi näyttele välttämättä kuin yksin.

Lopussa nousi esille tärkeä asia. Lapsinäyttelijöille on haettava poikkeuslupahakemus, sillä jokaisella alla 14­vuotiaalla oltava lupa työskennellä aluehallintokeskuksesta. Lapsilla pitää myös olla oma vastuuhenkilö kuvauksissa. On huolehdittava heidän verensokeristaan ja turvallisuudestaan. Isot valoständit voivat kaatuessaan aiheuttaa suurta vahinkoa. On selvitettävä kaikki allergiat ja muut terveydentilaan liittyvät seikat, jotta niihin osataan varautua. Lisäksi on otettava tarpeelliset vakuutukset, eikä kuvauspäivien pituus saa ylittää tiettyä rajaa (6 h). Myös suhteet vanhempiin ovat tärkeät: heidän läsnäolonsa kuvauksissa on tärkeää sopia yhdessä. Lopuksi levitys on asia, joka aiheuttaa paljon päänvaivaa. Mieti tarkkaan mitä kuvia lapsista laitat verkkoon tai missä yhteydessä käytät niitä.

Helsingin elokuva-akatemian kerho on sarja viikottain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s