Elokuva-akatemian kerho: Omasta toisten aivoin, toisista omin aivoin

Helsingin elokuva-akatemian kerho, 9.2.2015

Helsingin elokuva-­akatemian kerhon maanantaisessiossa 9.2.2015 katseltiin ja kuunneltiin osallistujien omia tuotoksia. Tarjontaa oli laidasta laitaan. Kirjoitimme sessiosta ryhmätyön menetelmällä siten, että jokainen osallistuja kontribuoi tähän tekstiin yhden kappaleen. Blogiksi ne rakentuivat osuen täysin satunnaiseen järjestykseen. Olkaa hyvät: let’s dada… by HEA:n kerho style.

*****

Tämä seuraava ajatus kulkee mielessäni usein rinnakkain tekemisen innon kanssa: Miksi vaivautua tekemään taideteos kun sellaisen voi uneksia niin paljon paremmin. (Pasolinin roolihahmon, taidemaalari Giotton repliikki elokuvassa Decamerone, Jukka Sihvosen tekstistä ”Intohimona todellisuus – Pasolinista elokuvan teoreetikkona”.) Koska vastausta kysymykseen Miksi? ei ainakaan minulla ole, jatkakaamme ja tyytykäämme etsimään lisää vastauksia kysymykseen Miten? Muoto luo sisältöä ja monimuotoisuus toivoa.

*****

Session loppuun tykitti Venäjän elokuvakoulun vahvistuksemme Vilma Putro opiskelijafilmin trailerilla meitä suoraan lärviin. Esitys jäi illan viimeiseksi, jolloin jok’ ikinen sekunti Rajalan teatteriresurssista tuli käytettyä. Kyse oli kesken jääneestä (mistäpä muusta, heh) opiskelijaleffasta. Valmis elokuva olisi ainakin tarjonnut vauhdin hurmaa ja karismaa koko kankaan leveydeltä. Ehkä saamme jossain sessiossa lisämakupaloja kyseisestä leffasta suomalaisella tulkkauksella?

*****

Kapitalismin apologeetaksi haukuttu modernin sosiologian perustaja Max Weber totesi kerran seuraavasti: ”Joka haluaa ’näkyjä’, menköön elokuviin…” Tämä ajatus hiipi jostain tajuntaan katsoessamme Kari Yli­-Annalan kokeellisen videotaideteos Avenue M:n osaa, jossa värillinen liike ja mustavalkoinen pysähtyneisyys – kuvana kuvassa, tuottivat aivojen valkokankaalle kahtaalle rientäneitä eriytymisen polkuja. Mielen merkityksien tuottamisen prosessissa toimiva samastuminen inhimilliseen tulemiseen, ja siinä vuorottelevaan tyhjyyteen tai täyteyteen, oli käsin kosketeltavaa; ja siten myös uutta perspektiiviä yhteiskuntaan tuottavaa. Samasta rajatilasta kertoi myös tyhjän nauramisen monitasoisesti kyseenalaistanut Häpätimies­-sketsi, jonka kerholle tarjoili puomittajana kyseisessä Ihmebantu­televisiosarjan studiosessiossa toiminut Pelle Venetjoki. Näyttelijä Kari Hietalahti teki sketsissä ehkä yhden elämänsä koskettavimman roolityön.

*****

Tätä lisää, on ensimmäinen reaktio session jälkeen. Normaalia ohjelmaa vailla oleva sessio on alkuun hiljainen ja hieman jännittynyt, mutta vähän kerrassaan paikalla olijat alkavat esittää omia teoksiaan. Esittelijöiden vaatimattomaan tyyliin kuuluu mainita seikkoja, joiden takia teos ei ole niin hyvä kuin se voisi olla, mutta monet ovat kuitenkin halunneet jakaa jotain omaansa. Sessio etenee rennosti ja avoimin mielin, mikä lisää ihmisten halukkuutta esittää omaa materiaaliaan, vaikka se alkuun arveluttaisikin. Avoimeen ilmapiiriin kuuluu tietysti se, että kenenkään ei ole pakko esitellä mitään. Jos kuitenkin haluaa, tekijälle on tärkeää päästä puhumaan omista töistään uusille yleisöille, jotka myös ovat kiinnostuneita tarinan synnystä, teknisistä seikoista, työmäärästä ja ­prosesseista. Teoksista jää päällimmäisenä mieleen jokin tunne tai sanoma. Tekninen virheettömyys ei kiinnosta ketään, jos sisällöstä ei saa otetta. Ja näistä sisällöistä saa. Lopussa itselleni tulee mieleen vielä toinenkin pätkä, jonka voisin näyttää, mutta aika loppuu kesken. Osalla saattaa olla samanlaisia tuntemuksia.

*****

Elokuvan teko on suhteutumista maailmaan. Oman itsen olemisen materialisoitumista. Se toteuttaa itsen, joka elää suhteissa muihin ja maailmaan. Elokuvat ovat kokonaisvaltainen ja radikaali tapa mennä sisään suhteiden viidakkoon – pää edellä. Siellä maailmaa luodaan ja olemme olemassa. Siellä voimme myös ymmärtää toisiamme. Syvällä kehissä. Maailma on puut, elämä metsä.

 *****

Maanantain 9.2. session lyhytelokuvakatselmuksen seurauksena jäin miettimään logiikan merkitystä hahmojen ja tarinan rakentamisessa. Tyttö näkee painajaisessa väkivaltaisen isänsä, ja myöhemmin äiti lohduttaa tyttöä sanoen, että ”isä ois susta ylpeä”. Epäloogisuus ja ”tarpeellisen” informaation puute elokuvassa sai minut hämmennykseen, että ei näin voi olla. Kun kuulin ohjaavan opettajan kommentoineen samaa elokuvaa lauseella ”ei se noin voi mennä”, tajusin, miten jumiutunut olen omaan tottumukseen nähdä valkokankaalta käsitettävää, ymmärrettävää kerrontaa. Mutta millä perusteilla käsikirjoituksen pitäisi olla tiettyjen sääntöjen sisällä, tai loogisesti käsitettävää? Miksi käsikirjoituksen tai roolihahmon tulisi olla tyhmempi kuin elämä itse? Taidetta tosinaan perustellaan elävällä elämällä, ”näinhän elävässä elämässäkin tapahtuu”. Joskus taide saa perustelunsa sillä, että se on jotain aivan muuta kuin elävä elämä ”arkielämä ei kuulu näyttämölle”. Itse olen mennyt tästä elävän elämän ja taiteen suhteesta aivan sekaisin. Eikö taiteella voisi olla oma itseisarvonsa? Onko se muka jotain muuta kuin taiteilijan sisällä oleva tarve?

*****

Tunne paljastamisesta ja paljastumisesta. Jonkin jo kauan sitten itseltä karanneen palauttamisesta, näkyviin tuomisesta. Näkyväksi tekemisestä. Suhteesta minun ja maailman välillä. Antamisesta ja vastaanottamisesta. Omien ajatustensa selvittelystä. Tunnustelemisesta. Jännityksen ja mielihyvän aistimisesta. Ymmärtämisestä. Kannattelemisesta. Jakamisesta. Ilosta. Tunne itsensä riisumisesta itse valitsemassaan järjestyksessä. Tunne yhteydestä. Koettuna pienessä tilassa ruudulla välähtelevien kuvien äärellä.

*****

Helsingin Elokuva­-akatemian kerhon maanantai­-iltapäivien sessiot jatkuvat edelleen koko kevään. Edellä siteeratuista katkelmallisista, ja silti niin täsmällisistä lauseista on helpohkoa päätellä, että filosofisen keskustelun taso on toisaalta vaikuttavaa, mutta yhtäältä hyvin kouriintuntuvaa. Kuvat elävät, ei ­missään ja silti tässä, nowhere ja now here. Vielä ehtii mukaan eksistentoimaan yhdessä elokuvasta, jonkinlaisen jaetun kokemuksen äärellä: Helsingin Elokuva­akatemian kerhossa, jossain ajassa, jossain tilassa, keväällä 2015.

Helsingin elokuva-akatemian kerho on sarja viikottain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s