Alina Tomnikov: Näyttelemisen metodeista käytännön tilanteissa

Helsingin elokuva-akatemian kerho, 2.3.2015

Minkälaisia metodeja näyttelijä voi käyttää päästäkseen hahmonsa maailmaan ja tunteisiin? Minkälainen ohjaaminen on näyttelijän näkökulmasta hedelmällistä? Sessiossa tutustuimme Alina Tomnikoviin, hänen kokemuksiinsa ja havaintoihinsa näyttelijäntyöstä sekä hänen käyttämiinsä metodeihin käytännön kuvaustilanteissa.

Käsittelyssä oli erityisesti TV-sarja- ja elokuvanäytteleminen, joka eroaa luonteeltaan teatterinäyttelemisestä mm. siinä, että näyttelijä ei välttämättä ehdi paneutua ja syventyä roolihahmonsa taustoihin ja olemukseen samalla intensiteetillä. Tämä toki riippuu projektista ja roolista. Erityisesti TV-sarjat ja niiden tuotantotavat tuntuvat antavan vähemmän tilaa näyttelijätyölle. (vrt. Katariina Jumppasen sessio näyttelijän ohjaamisesta teatterissa.)

Tapausesimerkki kohtaus TV-sarjasta. Metodi: Kysy ja keskustele.

Katsoimme TV-sarjaan kuvatun kohtauksen, jossa Alina näytteli vastanäyttelijän kanssa. Kohtaus oli luonteeltaan informatiivinen ja sen tarkoituksena oli kaiketi esittää katsojalle kuvatun maailman logiikkaa. Kohtauksessa Alinan hahmo kulkee huoneiden läpi saaden ohjeita ja esitellen välillä kysymyksiä.

Alina pääsi harjoittelemaan kohtausta kerran ennen kuvauksia. Ohjaajan ohjeistus Alinalle tiivistyi sanoihin: “näyttele isommin” tai “ole ujo/ole pelokas”.

Tämäntyyppiset ohjeet tuntuivat lukitsevilta ja epämääräisiltä. Ohjeet saivat Alinan keskittymään omaan suoritukseensa ja omaan subjektiin, eivätkä eläytymään hahmoonsa. Näyttelemisen suunta tuntui puuttuvan. Näytteleminen eteni repliikistä toiseen ja ilmaisu tuntui töksähtelevältä. Toisaalta kohtauksen hahmon kuuluikin olla hämmentynyt. Annetut ohjeet tuottivat näyttelijässä kuitenkin epävarmuutta omasta näyttelemisestä. Alina sanoi, että hän olisi myös voinut ja olisi pitänytkin, kysyä tarkemmin ohjaajalta hahmonsa tahdonsuunnasta. Jostain syystä hän ei uskaltanut. Nyt kun kokemusta on enemmän, hän kysyy ja ottaa selvää rohkeammin.

Alina koki, että näyttelijän ja ohjaajan välillä pitäisi olla selkeämpää kommunikaatiota. Näyttelijänä on tärkeä uskaltaa pystyä kysymään/haastamaan ohjaaja, mikäli näyttelijällä ei ole selvyyttä ohjaajan visiosta. Ohjaajan ammattitaitoa on osata kommunikoida omat visionsa näyttelijöille ja näyttelijän ammattitaitoa on tulkita ohjaajan visio omassa työssään. Tiukalla aikataululla toteutetuissa produktioissa kommunikaatio tuntuu kuitenkin jäävän kiireen jalkoihin.

On ilmeisesti olemassa kahta koulukuntaa, millä tavalla ohjaaja on läsnä näyttelijälle. Ohjaaja viettää suurimman osan ajasta monitorin takana vs. ohjaajalla on kommunikoiva ohjaamistapa. Oletettavasti tilanne riippuu todella paljon käsillä olevan projektin luonteesta ja työryhmän dynamiikasta: Siitä onko esim. kyseessä näyttelijätyöhön perustuva draama vai visuaalinen pläjäys, jossa kuvat ja montaasi ovat tärkeämmässä osassa. Oli tarkoitus mikä tahansa, kommunikointi tuntuu kuitenkin parhaalta tavalta saada aikaan laadukasta jälkeä.

Tapausesimerkki kohtausjamit. Metodi: Kohtauksen analysointi ja Michael Chekhov -tekniikka.

Katsoimme pienen pätkän ns. näyttelijäjameista, joissa ohjaajat voivat tulla testaamaan näyttelijöillä omia tekstejään/kohtauksiaan. Kyseisessä kohtauksessa Alina esitti nuorta naista, joka yritti saada bileporukan lopettamaan kännisekoilunsa ja poistumaan asunnosta. Alinan hahmo pyrki tähän painostamalla hahmonsa miesystävää omalle kannalleen. Miesystävä puolestaan ei ottanut Alinan hahmon vaatimuksia kuuleviin korviinsa.

Kohtauksessa Alinan hahmolla oli selkeä tahdonsuunta ja tavoite. Nyt näyttelijän oli helppo keksittyä ja eläytyä hahmonsa olotilaan. Kohtauksessa oli selkeät vastavoimat, ja myös ohjaajan antamat ohjeet olivat selkeät. Kyseessä ei myöskään ollut kiireinen kuvaustilanne vaan ohjaajan harjoitus ohjata näyttelijää ja kokeilla.

Yhtenä tärkeänä työkaluna voi käyttää kohtauksen dynamiikan analysointia; määritellä kohtauksen käänne ja kohtauksen tavoite. Esim: “Kohtauksen aikana mies rakastuu naiseen. Aluksi nainen peittelee haluaan.” Tämä helpottaa näyttelijää keskittymään kohtauksen sisäiseen dynamiikkaan. Jos näyttelijä tietää hahmon tahdonsuunnan, näytteleminen on paljon mielekkäämpää.

Yksi Alinan käyttämistä tekniikoista on Michael Chekhov -tekniikka. Sen tarkoituksena on kerätä inspiraatiota, jotta (näyttelijän) oleminen olisi mahdollisimman kevyttä ja helppoa. Kehon ja mielen tulisi pysyä pehmeinä. Tämä on erityisen hyvä tekniikka jos kuvauksissa on kiire, eikä ole aikaa harjoitella kohtauksia etukäteen.

Michael Chekhov -tekniikassa käytetään apuna psykologisia eleitä. Näitä ovat esim. kurotus, vetäminen, lävistäminen, rikki repiminen, laajentuminen, supistaminen jne. Näitä eleitä voi imitoida fyysisesti, jonka jälkeen näyttelijä jättää ne omiksi sisäisiksi suunniksi. Näyttelijä voi ajatella näyttelevänsä esim. lilluen, lentäen tai erilaisia psykologisia eleitä yhdistellen.

Mikäli näyttelijä ei tiedä hahmonsa tahdonsuuntaa on tärkeää pysyä avoimena ja olla läsnä.

Teimme Alinan kanssa harjoituksen, jossa keräsimme käsiimme kultaista näkymätöntä valoa valopalloksi ja veimme kuvitteellisen pallon sydämeen. Kiitimme asioista, joista tänä päivänä vain saattoi olla kiitollinen. Tämän, ehkä hassultakin tuntuva tekniikan tarkoituksena oli rauhoittaa oloa ja avata mieli kaikille tunteille.

Yhtenä tekniikkana epävarmoissa ja epämiellyttävissä tilanteissa Alina on käyttänyt “minä otan omani” -lauseen toistamista ja tuota lausetta ilmentävän fyysisen liikkeen tekemistä.

Näiden metodien ja tekniikoiden avulla näyttelijä saa suuntia siitä, mihin henkilöhahmot ovat pyrkimässä.

Tahdonsuunnan etsimisen tarkoituksenmukaisuus ja ohjaamatta jättäminen. Metodit: mielikuvat, vastanäyttelijöiden käyttäminen, improvisaatio.

Edellisten esimerkkien pohjalta virittyi keskustelu, jossa pohdittiin mm. tahdonsuunta-ajattelun tarkoituksenmukaisuutta. Ajatus tahdonsuunnan määrittämisestä saattaa olla jopa väkivaltainen ja rajoittava tapa työskennellä ja ajatella. Tarjotaanko näin katsojalle vain yksi merkitys? Todellisuudessa ihmiset ovat ristiriitaisia, ja tahdonsuunnat saattavat olla riitasoinnussa keskenään.

Alina huomautti, että toki asia on näin ja parhaimmillaan näyttelijä tuntee hahmonsa ja tämän ristiriitaisuuden. Usein tilanne kuvauksissa on toisenlainen. Kun näyttelijä tuntee epävarmuutta suhteessa roolihahmoonsa tai ei tiedä, mitä häneltä odotetaan, tekniikat ovat näyttelijän apuna. Ristiriitaisen henkilön päällekkäisiä tahdonsuuntia voi näytellä nopeasti peräkkäin.

Keskustelimme myös ohjaajan tarkoituksellisesta ohjaamatta jättämisestä yhtenä metodina saattaa näyttelijä ns. haluttuun tilaan. (esim. ohjaaja haluaa, että näyttelijä tuntee epävarmuutta, joten jättää ohjeet sanomatta).

Kyseinen ohjaustapa on luonteeltaan hyvin väkivaltainen ja tuntuu jopa epäammattimaiselta. Ohjaajan ja näyttelijän pitää pystyä pääsemään yhteisymmärrykseen siitä, millä metodilla yhteistyötä tehdään. Tämä tapaa kertoo enemmänkin ohjaajan ja näyttelijän välisestä epäluottamuksesta ja ohjaajan vallankäytöstä. Molemminpuolinen ammatillinen kunnioitus tuntuu kuitenkin paremmalta metodilta kuin väkivaltainen manipulointi.

Jos haluaa ohjata näyttelijän ns. tunteen ytimeen, sen voi tehdä erilaisilla mielikuvilla, improvisoimalla tai käyttämällä vastanäyttelijää. Yksi keino on esim. antaa ohjeet, että hahmo tuntee olevansa ruma, mutta hänen pitäisi kuitenkin vietellä vastanäyttelijänsä. Pelkkä adjektiivien käyttö ohjaamisessa on passivoivaa, ja adjektiivien merkitys on usein subjektiivinen. Yhteisten pelisääntöjen luominen ja keskusteleminen koettiin tärkeiksi työkaluiksi niin näyttelijöille kuin ohjaajille.

Metodi: toimintaverbien käyttö

Miten saada näyttelijä näyttelemään seksikästä kehottamatta olemaan seksikäs?
Pahimmillaan adjektiivien käyttö voi johtaa kökköön kliseiden näyttelemiseen. Toimintaverbi antaa näyttelijälle tavoitteen toiminnalle. Esim. rankaise, ano, imartele.

Ole seksikäs vs. viettele, flirttaile, pane sitä, mutta älä koske.
Ole itsekäs vs. kerskaile.

Adjektiivit kertovat päämäärän ja lopputuloksen ja toimivat ohjeena, mikäli näyttelijän oma olo on jo sen mukainen ja mielikuva yhteneväinen ohjaajan mielikuvan kanssa. Jos näin ei kuitenkaan ole, adjektiivien käyttö voi tuottaa vain lattean lopputuloksen. Jokaisen tunteen taustalla on jokin tapahtuma tai syy, joka on hyvä olla näyttelijän mielessä.

Teatterissa tähän päästään helpommin, kun näytelmän rakentaminen on pitkä prosessi, jossa näyttelijät tutustuvat oman hahmonsa taustoihin sekä hahmojen väliseen dynamiikkaan.

Näyttelijän on siis tärkeää ymmärtää, mikä on oman hahmon tarkoitus ko. jutussa.

Kuvauspaikan dynamiikka

Keskustelimme kuvauksien dynamiikan vaikutuksesta näyttelijän työhön ja kuvausryhmään. Alinalla on kokemuksia kuvauksista, joissa työryhmän jäsenet ovat olleet kuvausten aikana kireitä ja hermostuneita. Kollegoita ei välttämättä edes tervehditty. Tämänkaltaiset tilanteet aiheuttavat helposti epävarmuutta ja huonoa yleisfiilistä.

Jokaisella työryhmästä on vastuu vaikuttaa luovan ilmapiirin luomiseen, jota ilman on hankalampaa tehdä luovaa työtä. Luomalla kiireen ja paineen tuntua, asiat eivät välttämättä etene yhtään sen nopeammin. Kuvauspaikalla olisi tärkeää säilyttää rauhallisuus, jolloin jokainen ryhmän jäsen voi keskittyä omaan työskentelyyn.

Lopuksi. Metodi: Keskustele.

Lopuksi ihmettelimme, miksi ohjaajat ja näyttelijät eivät keskustele keskenään? Ainakaan tarpeeksi. Toteuttaako jokainen vain oman työroolinsa vai saattaisiko olla niin, että ohjaajan tausta-ajatukset ovat niin kirkkaita, että niitä ei kommunikoida näyttelijälle?

Oli kyse kummasta tahansa, keskusteluun ja yhteisen pohjan hakemiseen käytetty aika näkyy varmasti lopputuloksessa. Mielekäs ilmapiiri sekä kollegoiden ammattitaidon kunnioittaminen epäilemättä tekee lopulta kaikkien työskentelystä antoisampaa. Välitämme tunteita toisillemme. Tunnetta ei voi välittää ellei vastapuoli kuuntele tai ole edes kiinnostunut. Metodit ja tekniikat ovat hyviä ja tarpeellisia erityisesti silloin, kun fiilis ei ole kohdillaan, kun päämäärä ei ole välttämättä selvä tai kun kommunikaatio ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla.

Olisi mielenkiintoista joskus puhua tiettyjen vakiintuneiden ohjaaja/näyttelijä -yhteistyökonkareiden työstä. Esim. Werner Herzog & Klaus Kinski… ja näitähän on…. Tai dokkaristien ja “kohteidensa” suhteista.

Helsingin elokuva-akatemian kerho on sarja viikottain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta.

 

 

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s