Vieraana taiteilija Lauri Astala

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura, 21.9.2015

Meitä on jälleen kerääntynyt kirjava joukko elokuva-alan tekijöitä Vallilaan Artlabin kotoisiin tiloihin. Vieraaksemme on kutsuttu mediataiteilija Lauri Astala. Itselleni Laurin Astala (myöhemmin tekstissä LA) työt ovat tuttuja vuosien varrelta ja olen aina ihaillut sekä niiden visuaalista ja filosofista oivaltavuutta, että teknistä kekseliäisyyttä.

LA aloittaakin itsensä esittelemisen sillä yksityiskohdalla, että on opiskellut viisi vuotta sähkötekniikkaa Teknillisessä korkeakoulussa. Tämän jälkeen hän on opiskellut taidetta paitsi Taideteollisessa korkeakoulussa ja Kuvataideakatemiassa, myös Art Institute of Chicagossa, Yhdysvalloissa. Hän aloitti taideopintonsa maalaustaiteella, siirtyen kuvanveistoon ja siitä videoinstallaatioihin. LA vaikuttaakin olevan tämän päivän renesanssinero.

LA kuvaa, valaisee, editoi, näyttelee, tekee äänet, ohjelmoi jne. Tekee siis kaiken itse. Paitsi, että yksin työskentely pitää kustannukset alhaisena, se mahdollistaa myös intuitiivisen työskentelyn; ei tarvitse pukea sanoiksi sitä mitä on tekemässä. LA on myös varsin tuottelias, häneltä valmistuu noin yksi teos vuodessa.

En käy LA:n teoksia läpi siinä järjestyksessä, missä me ne illan aikana näimme. Kunnianhimoinen yritykseni on blogitekstissäni hahmottaa LA:n taiteilijan uraa kuvanveistäjästä mediataiteilijaksi ja ryhmitellä niitä teemoja ja elementtejä mitä vuosien varrella on tullut mukaan hänen töihinsä.

Osa I Älylliset tilat

Ensimmäinen LA:n esittelemä teos on ”Songlines”, 1993, mekaaninen ääniveistos, joka koostuu koristeellisessa puisessa telineessä pyörivästä metallisesta karttapallosta, johon on kohokuvioilla merkitty mantereiden ääriviivat, sekä pallon ympärille kehykseen kiinnitettyistä kielistä, jotka soivat osuessaan mantereiden reunoihin pallon pyöriessä. Kielet ovat viritetty niin, että päiväntasaajalla on keski-C. Tästä musiikista on vielä tehty tarkka nuotinnos, jonka voisi perusteella musiikki voitaisiin toistaa toisella instrumentilla. Nuotinnos on esillä osana teosta. Teoksensa taustalla on LA:n kiinnostus kartografiaan ja myös tähtitieteeseen. Kartan avulla tehdään muistiinpanoja maailmasta. Idea teoksen nimelle syntyi, kun LA luki Bruce Chatwinin kirjan Songlines (suom. Näkymättömät polut). Kirjassa kerrotaan Australian aboriginaalien karttojen olevan lauluja, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle. LA halusi leikkiä tiedon relatiivisuudella; meille äänikartta on nonsense:ia, aboriginaaleille hyvinkin käytettävissä olevaa tietoa.

Toisessa esittelemässään teoksessa ”Maailman kaikkeuden keskipiste”, 1998, LA käyttää matemaattisia mallinnustaitojaan. Kyseessä on tilaan rakennettu veistos, joka on matemaattinen projektio ympärillä olevasta maailmasta. Kuvitteellisella yksikköpallolla kaikki avaruudelliset pisteet pysyy pallon pinnalla ja keskipiste hajoaa äärettömyyteen, ja huone toistuu pallon pinnalla mittasuhteiltaan käänteisessä järjestyksessä (kutistuu). Teokset ovat tyyliltään hyvin älyllisiä ja kiehtovat kaltaistani nörttiä.

Myöhemminkin, jo kameran löydettyään, LA ammentaa kartologiasta ja tilallisuudesta. Tästä esimerkkinä teos ”Pieni spektaakkeli kuvan kaltaisuudesta”, 2005, missä katsoja seisoo keskellä virtuaalitilaa. Kolmelle seinälle on projisoitu kohinan kaltaista videota, stereogrammia, jaksollista kuvaa. Keskellä tilaa on vaijerilla pingotettu teksti. Kun katsoja kohdistaa katseen kirjaimiin, on kulma oikea, alkaa stereograafinen kuva toimia, ja tila muuttuu immateraaliseksi. Tekstissä lukee: “… In that Empire, the craft of Cartography attained such Perfection that the Map of a Single province covered the space of an entire City, and the Map of the Empire itself an entire Province. In the course of Time, these Extensive maps were found somehow wanting, and so the College of Cartographers evolved a Map of the Empire that was of the same Scale as the Empire and that coincided with it point for point.” Todellisuus ja kuva ovat muuttuneet yhdeksi ja samaksi entiteetiksi”.

Osa II Kohtaaminen

Muutettuaan Chigagoon LA:sta tuntui, että hän eli virtuaalitodellisuudessa. Kaikki maisemat tuntuivat jo nähdyiltä ja omakohtaisesti koetuilta, vaikka niissä ei ollutkaan aiemmin vieraillut. Tavallaan elämme jo virtuaalitodellisuudessa teknologian ansiosta. Meillä on muodostunut uusi katsomisen normi, ja se on muuttanut suhdettamme todellisuuteen. Tähän vaikuttaa paljon, nykyteknologian/median välittämä todellisuus, mutta elokuvallinen välitetty todellisuus alkoi historiallisesti jo aikaisemmin. Esimerkiksi junan/rautateiden tulon kautta, kun tilan kokija oli erotettu ympäröivästä todellisuudestaan tarkkailijaksi ”elokuvallisen” ikkunan kautta – välittömin lähitilakaan ei ollut havaittavissa junan korkean nopeuden takia. LA opiskeli Chicossa tilaan liittyviä teoriaopintoja, mutta tarttui siellä myös ensimmäistä kertaa videokameraan. Tuloksena oli videoinstallaatioita. Teostaltionteja katsoessani, huomaan – tilan hahmottamisen ollessa edelleen tärkeässä osassa teoksia – että teoksiin astui mukaan nyt ihminen; Lauri Astala itse, ja hänen havaintonsa ihmisten kohtaamisesta.

Videoinstallatiossa ”Pieni spektaakkeli kohtaamisesta, 2005, vastakkain ja ”päällekkäin” nojatuoleille asettuu katsoja ja LA:n projisoitu hahmo. Astala lukee videolla yhdeksän minuutin monologin perustuen Maurice Blanchot’n ”Viimeinen ihminen” (The Last Man) -kirjaan”. LA:n mukaan teos käsitteleekin mahdottomuutta kohdata toinen ihminen täysin. Kenestä luettu teksti sitten kertoo? Tekijästä, katsojasta vai jostain kolmannesta? Samaan aikaan LA on tehnyt samankaltaisen teoksen ilman videota; ”Pieni spektaakkeli läheisyydestä”, 2005, missä puoliläpäisevän peilin molemmin on puolin tuolit, joille voi istua ja yläpuolella heiluu lamppu, joka valaisee puolet vuorotellen. Tällöin peilistä näkee vuorotellen joko itsensä tai vastapäätä olevan tyhjä tuolin tai tuolilla istuvan henkilön – Katoat, tai tulet esille.

Ihmisen kohtaamisesta käsitellään myös teoksessa ”Katoamisesta”, 2012. Teos muistuttaa nyt nähdyistä eniten perinteistä elokuvaa, mikä johtuu lähinnä kuvakerronnasta ja lokaatiovalinnasta; ranskalaisesta huoneesta. LA esiintyy jälleen teoksen henkilönä. Hän puhuttelee katsojaa, ja katsoo häntä suoraa silmiin. Monologi kertoo katoamisesta. Katsoja yllättyy, kun hän näkee itsensä videoteoksen osana, heijastuneena ranskalaisen huoneen seinällä olevassa peilissä, katsomassa peilin kautta videoteoksen henkilöä, LA:ta. Tämä on toteutettu niin, että esitystilassa oleva kamera kuvaa katsojaa, ja tietokone lisää kameran tallentaman informaation projisoituun teokseen. Teos on toteutettu huolella ja heijastus videon peilissä on luonnollinen. LA sanookin, että hänestä on tärkeää, että tunne läsnäolosta tulisi mahdollisimman voimakkaaksi. LA pohtii teoksellaan suhdettamme virtuaalimaailmaan ja kohtaamiseen. Vapaasti lainaten LA:ta; Kun me eletään enemmän ja enemmän virtuaalimaailamassa, musta tuntuu, että joku osa meistä katoaa. LA jatkaa pohdintaa: Mitä tarkoittaa virtuaalinen kohtaaminen? Luonnostamme me olemme ihmisiä jotka kohtaa fyysisesti silmästä silmään. Nyt on toisin. Ikävä esimerkki tästä on vihapuheet. Ei kukaan sanoisi niitä asioita silmästä silmään.Virtuaalisessa maailmassa puuttuu sosiaalinen palaute. Sosiaalinen kanssakäyminen perustuu muuhunkin kuin kirjoitettuun tekstiin. LA:ta kiinnostaa kysymys siitä missä teoksen kohtaaminen tapahtuu; ranskalaisessa talossa? galleriassa? tietokoneen kovalevyllä? pään sisällä? syntyykö kohtaamista lainkaan? Monet teoksen nähneet kuitenkin kokevat kohtaavansa.

Yleisöstä kommentoidaan: Olet länsimaisen filosofian ytimessä. Platon jo sanoi, että me emme voi luottaa siihen mitä me nähdään, kaikki syntyy päämme sisällä.

”Katoamisesta” on ollut esillä myös Suomen ulkopuolella, mm. Argentiinassa Buenos Airesissa ja Uruguayssa Monte Videossa. Näissä paikoissa maiden historian vuoksi Katoaminen luettiin aivan eri kontekstissa. (Argentiinan sotilasdiktatuuri (1976–1983) kävi likaista sotaa kommunisteja, peronisteja ja muita epäisänmaallisiksi luokittelemiaan ihmisiä vastaan. Tuhansia ihmisiä ”katosi” salaisiin pidätyskeskuksiin, joissa heitä kidutettiin ja usein sen jälkeen tapettiin. Lähde: Amnesty. Uruguayssa oli 70-luvulla samantyyppinen tilanne Sotilasdiktatuurin ollessa vallassa Vuonna 1976 Uruguayssa oli asukaslukuun nähden eniten poliittisia vankeja. Viattomia ihmisiä katosi ja vankilat täyttyivät, joten stadionit muutettiin vankiloiksi ja La Plata -joessa kellui ruumiita. Lähde: Wikipedia.) Buenos Airesissa teos oli ajankohtainen; Argentiinan maavoimat olivat juuri löytäneet arkiston, jossa oli tietoja kadonneista ihmisistä. Uruguayssa taas teos oli esillä vanhassa vankilassa, jonne oli perustettu taidekeskus. Teos oli esillä entisessä sellissä, ja samaisesta vankilasta oli diktatuurin aikana kadonnut lukemattomia ihmisiä.

Osa III Pyrkimys pois järjestyksestä

LA esittelee meille kaksi teostaan residenssiajaltaan Roomasta. Rome Derive I, 2006, perustuu satunnaisiin kohtaamisiin Roomassa.  Dérive-sanan taustalla on Situationistien käyttämä ”ajelehtiminen”, kaupungin mekaanisen järjestyksen välttäminen. Valon ja varjon liike, ja kottaraisparvien säntäily muodostaa kuitenkin toisiinsa sulautuvat rytmin. Kiinnitän tähän huomiota. Vaikka rytmi LA:n mukaan muuttuu, ja teoksessa on dramaturgia, on muutos huomaamaton. Rome Derive III, 2008, puolestaan esittelee La Dolce Vita -elokuvan erään kuvauspaikan (Fontana di Trevin ja sen ympäristön) Roomassa, tässä ajassa sateisena jouluyönä, joka oli ainut hetki, jolloin kadut olivat kutakuinkin autiot, teoksen toistaessa uskollisesti elokuvan kuvakerrontaa. Ääniraitana on osittain elokuvan ääniraita. Vaikka lähestymistapa on pehmeä ja kuvakerronta ensivaikutelmaltaan LA:lta epätyypillisen konventionaalinen, on tässäkin teoksessa edelleen mukana ajatus virtuaalitodellisuudesta, mikä LA:ta vaivasi jo Chicagossa; kuvallinen historia on muuttanut teoksen kadut toiseksi – paikkaa ei voi enää katsoa ilman elokuva sille muodostamaa viitekehystä.

Osa IV Mielen manipulointi

Viimeisen osan nimeäminen on vaikeaa. Lähden intuitiivisesti omasta tunteesta. Pieni spektaakkeli keveydestä, 2005 on videoinstallaatio, missä esitystilan perälle on projisoitu tyhjä huone. Aluksi huone vaikuttaa stabiililta, mutta pikkuhiljaa, ilman, että katsoja edes heti huomaa mitään tapahtuvan, alkaa huoneen kiintopiste muuttua. Huone muuttuu pikkuhiljaa toiseksi ja sitten taas toiseksi. Video koostuu neljästä valokuvasta, jotka on morfattu toisiinsa. Projisoinnin seuraaminen aiheuttaa psykofyysisiä vaikutuksia; joitakin katsojia on alkanut jopa huimata.

Transit, 2013, puolestaan on kuvattu New Yorkin yössä, yläilmoissa kulkevan kaapelihissin ikkunasta. Tämä on siis teoksen tuotantotausta. Teoksen kuvat lipuvat kuitenkin hitaasti eteenpäin milloin kallellaan, milloin ylösalaisin; aikaan saaden lentämisen ja painottomuuden tunteen; läheltä ohitetun pilvenpiirtäjän huoneistojen katot muuttuvat tyhjiksi lattioiksi, pilvenpiirtäjät autioiksi ja aavemaisiksi. Ääniraidan kanssa vaikutelma on kuin scifi-elokuvasta. Tässä LA viittaa jälleen jo tuntemaamme kuvastoon. Scifi-tunnelma tulee siitä, että tapa esittää on meille jo tuttu.

LA on kiertänyt kehän ympäri ja palannut kuvaamaan tilaa älyllisesti ja ilman ihmistä. Ihminen on kuitenkin läsnä, tällä kertaa kuitenkin eri roolissa, aikaisemmin LA:n jättäessä katsojan pohtimaan ja oivaltamaan, nyt hän vaikuttaa suoraa ihmisen mieleen. Kannattaisko tästä kehityksestä olla huolissaan? Virtuaalimaailman silmäniskuhymiö. Lisähuomautuksella, että LA ei ole mukana sosiaalisessa mediassa.

Loppusanat

Tapahtuman päätteeksi kysyn LA:lta mikä hänen itsensä mukaan on hänen teostensa punainen lanka. LA mielestä se on kuvan ja tilan suhteen tarkastelu, tilan havaitseminen ja kokeminen, median historia ja se miten se vaikuttaa meihin. LA:ta kiinnostaa myös nimenomaan installaatio taidemuotona. Elokuvateatteri, musta kuutio, on ikkuna toiseen todellisuuteen (toiseen aikaan ja paikkaan), LA haluaa katsojan osallistavien installaatioidensa avulla palauttaa elokuvan takaisin läsnäolevaan todellisuuteen, ravistella katsojaa siinä mielessä.

”Kaikki me reflektoimme sitä todellisuutta missä me eletään. Ne mitä me nähdään on tehty jo, nyt tehdään jotain muuta.”

Jäämme odottamaan mihin todellisuuteen Lauri Astala meidät seuraavaksi vie.

Nauhoite sessiosta löytyy osoiteesta:

http://korppiradio.net/elavan-kuvan-seura/

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura on sarja viikoittain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s