Janne Laiho: Dokumenttielokuvan moodit – poeettisesta elokuvakerronnasta reportaasiin

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura, 26.10.2015

Elävän Kuvan Seurassa puhutaan tällä kertaa dokumenttielokuvasta. Vaikka esimerkiksi DocPointin ja Docventuresin myötä suuri yleisö tuntuu kiinnostuvan dokumenttielokuvasta yhä enemmän, liittyy tähän elokuvan lajiin paljon harhakäsityksiä. Television luontoelokuva on dokumenttielokuva, mutta se, että jokin televisio-ohjelma kertoo jostakin toteen pohjautuvasta, ei vielä tee siitä dokumenttielokuvaa. Luennollaan ohjaaja, leikkaaja ja elokuvaaja Janne Laiho lähestyy dokumenttielokuvaa nostamalla esiin kysymyksiä, joiden avulla tämän taidemuodon olemusta ja luonnetta voidaan tarkastella. Mitä dokumenttielokuva siis on ja mitä se ei ole?

Onko dokumenttielokuva fiktiota?

Dokumenttielokuva ei ole fiktiota, mutta voidaan pohtia, onko se totta. Voitaisiin sanoa, että dokumenttielokuva on osittain totta, sillä se on jonkun näkemys todellisuudesta. Dokumenttielokuva perustuu johonkin mikä on totta, mutta se ei ole tiedettä. Dokkari on usein erityisesti ohjaajansa näkemys maailmasta, tai ohjaajansa tarkoin valitsema ja rajaama näkökulma maailmaan. Tietysti tähän näkemykseen sekoittuvat myös muiden työryhmään kuuluvien, esimerkiksi leikkaajan ja kuvaajan visio siitä, mitä teoksella halutaan kertoa. Dokumenttielokuva on eräänlainen osatotuus, puolueellinen näkemys maailmasta.

Onko dokumenttielokuva taidetta?

Laiho näkee dokumenttielokuvan sataprosenttisesti taiteena. Yleisen harhakäsityksen mukaan dokumenttielokuva on kuvajournalismia, mutta taiteen kanssa paljon tekemisissä olevat ihmiset ymmärtävät journalistin ja dokumentaristin työn eroavaisuudet. Laihon mielestä dokumentaristilla ei ole samaa vastuuta kuin journalistilla, ja dokumentaristi voi valikoida aineistosta sen, mitä haluaa kertoa. Journalistin taas pitäisi pyrkiä mahdollisimman objektiiviseen totuuteen. Dokumenttielokuva on taideteos, eikä sen tekijän tarvitse tehdä työtään kieli keskellä suuta, tavoitellen aiheensa tasapuolista ja monipuolista käsittelyä. Journalistinen dokumenttielokuva on eri asia, sen taustalla eivät ole taiteelliset valinnat vaan tiedonvälitykselliset tavoitteet. Dokumenttielokuvan tavoitteena on usein keskustelun herättäminen, ja tämä saattaa johtaa käsitykseen dokumenttielokuvasta kuvajournalismina.

Pohdimme yhdessä ”Hometalo”-dokkarin tapausta, jossa Kelan toivomuksesta on päädytty poistamaan elokuvasta joitakin kiistanalaisia kohtauksia. Toisena esimerkkinä on ”Verikännykät”-dokkari. Se käsittelee Nokiaa ja Nokian tuotteiden valmistamiseen liittyviä epäeettisiä tuotantoketjuja. Näissä dokumenttielokuvissa on toki journalistisia piirteitä, mutta silti taiteellinen ilmaisu ja intentio ovat niissä keskeisiä tekijöitä.

Luennolla herää kysymys, onko dokumenttielokuva kuitenkaan kaikissa tapauksissa taidetta, esimerkiksi jos tekijä on saanut aiheen joltakin toiselta taholta. Tv-dokumentit ja reportaasit ovat usein tällaisia tilaustöitä. Huomataan, että agenda dokumenttielokuvan taustalla voi kuitenkin olla muutakin kuin taiteellinen – se voi olla esimerkiksi aktivistinen tai poliittinen. Se, että tekijä valitsee itse näkökulmansa ja rajaa aihettaan mielivaltaisesti, ei tietenkään välttämättä johda taiteen syntyyn. Olemme ison kysymyksen äärellä: mikä ylipäätään on taidetta? Tekijän taiteellinen intentio ainakin kertoo yrityksestä tuottaa taidetta, mutta tietysti taiteen vastaanottaja itse päättää, kutsuuko hän teosta taiteeksi vai ei.                     

Onko dokumenttielokuva ”genre” samaan tapaan kuin vaikkapa trilleri?

Laiho kertoo, että genre eli lajityyppi voi määrittyä mm. semanttisin tai syntaktisin perustein:

  • Semanttiset piirteet: kuvassa näkyvät ominaisuudet, tapahtumapaikka, henkilöhahmot jne.
  • Syntaktiset piirteet: elokuvan syvärakenteet eli ideologiset ja kulttuuriset merkitykset

Dokumenttielokuvan henkilöhahmot ovat määritelmällisesti todellisia ja siis samaa tyyppiä, ja sen maailma on olemassaoleva, sosiaalishistoriallinen maailma – eli eri dokumenttielokuvia yhdistäviä tekijöitä löytyy kyllä, ihan genreksi asti. Laiho toteaakin, että on perusteita sanoa, että dokumenttielokuva on oma lajityyppinsä, mutta jaottelu olisi silloin varsin karkea, sillä dokumenttielokuvan alalajeja on niin paljon. Dokumenttielokuvan kuvailu vain yksittäisen genren edustajana ei ole hedelmällistä.

Katsomme pätkän Ron Fricken ”Baraka”-elokuvasta (1992), joka on pelkkää musiikkia ja kuvavirtaa. Tätä voisi kutsua ehkä myös musiikkivideoksi, mutta Laiho näkee sen dokumenttielokuvana, sillä fiktio se ei ole. Taide-elokuvaksikin sitä voisi tituleerata. Joku luennon kuulijoista lisämäärittelee sen nonverbaaliseksi dokumenttielokuvaksi.

Dokumenttielokuvan moodit ja ”äänet” – todellisuuden esittämisen tyypit

Janne Laiho nostaa esille kuusi erilaista dokumenttielokuville tyypillistä kerrontatapaa. Näitä ovat poeettinen, selittävä, havainnoiva, osallistuva, refleksiivinen ja performatiivinen moodi. Puhumme jokaisesta moodista erikseen ja lopuksi Laiho näyttää muutaman minuutin pätkiä elokuvista, joissa kyseinen moodi on käytössä. Harva dokumenttielokuva kuitenkaan pysyttelee vain yhdessä moodissa, vaan usein monet eri moodit sekoittuvat toisiinsa.

  • Poeettinen moodi: painottaa visuaalisia assosiaatioita ja kuvailevia jaksoja
  • Selittävä moodi: perustuu argumentaatiolle ja sanalliselle kommentaarille (tästä esimerkkinä ”Ulvilan murhamysteeri” -dokumenttielokuva)
  • Havainnoiva moodi: painottaa suoraa suhdetta elokuvan henkilöiden jokapäiväiseen elämään.
  • Osallistuva moodi: elokuvantekijä haastattelee, provosoi tai osallistuu muulla tavoin (esimerkiksi tanskalainen ”Onkalo”-elokuva, jossa puhutaan ydinjätteen loppusijoituspaikasta niin, että tekijä vertoaa tunteisiin ja tuntuu haluavan, että yleisö on samaa mieltä hänen kanssaan. Myös ”Verikännyköissä” dokkaristi itse oli tärkeässä osassa, samoin kuin John Websterin ”Öljytön vuosi” -elokuvassa.)
  • Refleksiivinen moodi: kiinnittää huomiota itse elokuvantekoon ja lisää katsojan tietoisuutta tästä; näyttää ja kyseenalaistaa elokuvan keinotekoisuuden. Näin elokuvan tekemisen prosessi tulee näkyviin ja samalla on ilmeistä, että kyseessä on tekijän näkökulma, ei ”absoluuttinen totuus”. Kamera tai tekijäryhmä saattaa näkyä kuvassa, ja kohtauksien tekemisestä saatetaan keskustella niin, että tilanne tallentuu osaksi elokuvaa. Tekijä haluaa sekä olla itse tietoinen elokuvanteon prosessista että antaa katsojankin tiedostaa elokuvan harkitun ja valitun todellisuuskonstruktion. Visa Koiso-Kanttilan teoksissa on nähtävissä refleksiivisen moodin käyttöä.
  • Performatiivinen moodi: keskeistä on esittäminen eikä niinkään maailman journalistinen referointi.

Katsomme pätkän Virpi Suutarin ja Susanna Helken ”Synti”-elokuvasta, ja arvioimme sen performatiiviseksi dokumentiksi, jossa on paljon poeettisuutta mukana. ”Synti” herättää keskustelua siitä, miten ihmiset esiintyvät dokumenttielokuvissa ja miten luonnollisuus saadaan aikaiseksi.

Joonas Neuvosen ”Reindeerspotting” nähdään havainnoivan moodin edustajaksi. Pohdimme, olisiko ”Reindeerspottingin” kaltaista elokuvaa voinut koskaan syntyä, mikäli päähenkilön kaveri ei olisi ollut elokuvan tekijänä. Luottamus huokuu katsojalle aitoutena ja rehellisyytenä.

Arto Halosen ”Magneettimies”, dokumenttielokuva Pekka Strengistä, on selvästi moodien sekoitus – siinä on sekä selittävää moodia että poeettista moodia.

Refleksiivinen moodi on käytössä Visa Koiso-Kanttilan ”Isältä pojalle” -elokuvassa. Visa itse esiintyy elokuvassaan ja kamera näkyy kuvissa esineenä. Yleisö saa kuulla, kuinka Visa neuvoo isäänsä siinä, miten tämän tulisi toimia elokuvassa. Visan henkilökohtaiset tunteet ovat vahvasti mukana. Refleksiivisen moodin lisäksi elokuva sisältää poeettista moodia sekä osallistuvaa moodia, sillä Visa selvästi haastaa isäänsä. Pohdimme, miltä tuntuisi olla sekä itse dokumentin ohjaajana että henkilönä. Onko liiallinen tietoisuus prosessista haitaksi sille, että läsnäolo henkilönä teoksessa olisi luonnollista? Katsojakin tiedostaa sen, että Visa itse valitsee sekä elokuvaan päätyvät otokset, omat äänenpainonsa että reaktionsa. Tietoisuus tästä saattaa vähentää elokuvan vaikuttavuutta: Visan herkistely saatetaan nähdä hyvin laskelmoivana toimintana tai läsnäolevana aitoutena.

”Punk – tauti joka ei tapa” on Jouko Aaltosen ohjaama dokumenttielokuva, jonka arvioimme kuuluvan selittävän moodin edustajaksi.

Viimeiseksi katsomme näytteen Elina Talvensaaren ”Miten marjoja poimitaan” -elokuvasta. Siitä löydetään piirteitä selittävästä moodista, mutta poeettinen moodi tuntuu olevan enemmän vallalla. Ohjaajalla tuntuu olevan vahva taiteellinen intentio, ja hän pyrkii kuvauttamaan nähdyt asiat tietyllä tyylillä. Tämä jos mikä, luennolla summataan, on taidetta.

—–

Janne Laihon luennon pohjana oli Jouko Aaltosen kirja ”Todellisuuden vangit vapauden valtakunnassa”.

Nauhoite sessiosta: http://korppiradio.net/elavan-kuvan-seura/

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura on sarja viikoittain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s