Petra Forstén: Kokemuksia käsikirjoittamisesta – mitä olen oppinut parin viime vuoden aikana käsikirjoittamisen prosessista?

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura, 2.11.2015

Petra Forstén on käsikirjoittaja, joka kirjoittaa tällä hetkellä toisen pitkän elokuvansa treatmentia. Hän on valmistunut elokuvakäsikirjoittajaksi Englannista Salfordin yliopistosta ja toiminut kaksi vuotta ammattimaisena käsikirjoittajana. Sessiossa Petra kertoi erityisesti kehittelyvaiheessa olevan ensimmäisen pitkän elokuvansa Oppitunti ja novellielokuvan Perintö käsikirjoittamistyöstä. Lisäksi keskusteltiin yleisemmälläkin tasolla käsikirjoittajan työstä ja sen haasteista, ja mikä ilahduttavaa, moni muukin sessioon osallistuneista kertoi omista kokemuksistaan käsikirjoittajana työskentelystä.

Siksi seuraavat kommentit ovat syntyneet paitsi Petran alustuksen pohjalta myös muiden keskustelijoiden esiinnostamista aiheista.

Ensinnäkin kävi ilmi, että käsikirjoittajalle on todella tärkeää, kenen kanssa työskentelee. Petralla on ollut onni työskennellä juuri oikeiden ihmisten kanssa. Se voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta ei aina ole sitä. Tuottajan, ohjaajan ja käsikirjoittajan kesken täytyy vallita luottamus siitä, että ollaan tekemässä samaa elokuvaa. Kaikki pitää puhua auki, jotta kaikilla on varmasti sama käsitys asiasta, mitä ollaan tekemässä. Siksi pitää puhua paljon, esimerkiksi siitä, mikä tarinassa on tärkeintä tai mikä on päähenkilön matka.

Toinen asia, josta puhuttiin, oli se, miten tekstiä aletaan hahmottaa ja pyöritellä. Petra kertoo kiinnostuvansa usein ensin teemasta tai henkilöistä, ja hän löytää tarinaan yleensä ensin syvätason. Juoni tulee toisena, ja välillä se löytyy vasta työskentelyn kautta. Perintö-elokuvan teko alkoi sisaruussuhteiden ja eri sukupolvien miettimisestä ja tiivistyi kysymykseen siitä, voiko väkivallan kierrettä katkaista vai periytyykö se sukupolvesta toiseen.

Sessiossa todettiin yhteisesti, että mitä enemmän käsikirjoittamisesta tietää, sitä vaikeammaksi se tavallaan tulee. Aloittelijana saattaa ryhtyä esimerkiksi muotokokeiluihin, jotka myöhemmin arveluttaisivat. Myös se, mikä on kohtauksen funktio herätti keskustelua. Voiko kohtauksen poistaa, jos sille ei löydy funktiota? Yleisohjeena voisi sanoa, että jos kohtaus ei vie tunnelmaa, juonta tai henkilöä eteenpäin, sen voi poistaa. Kysymys on myös elokuvan tyylistä, kuinka juonivetoinen tai tunnelmoiva se on. Käsikirjoittajan on hyvä hahmottaa elokuvan rytmiä, vaikka se tarkoittaisi juonen kannalta toissijaista kuvaa, jossa esimerkiksi henkilö vain kävelee kadulla.

Yksi keskustelun teemoista oli myös pohdinta käsikirjoittamisesta prosessina, joka elää useita vaiheita. Käsikirjoitusprosessissa pitää jossain kohdassa matkan varrella palata alkuun ja kysyä itseltään, miksi lähdin tekemään tätä tai mikä olikaan tarinan teema. Joskus voi käydä myös niin, että kun versioita tulee monta, tarinalle sokeutuu ja silloin onkin hyvä antaa tekstin joko levätä tai näyttää sitä jollekulle ulkopuoliselle. Oman tarinan puolta pitää pitää, että tietää mitä tekee, mutta toisaalta on hyvin tärkeää myös kuunnella tarkkaan muiden kommentit. Joskus palautteen ymmärtää vasta sitten, kun alkaa kirjoittaa uutta versiota. Tärkeintä on se, että tekstiä tuottaa. Vaikka ensimmäinen versio tuntuisi kuinka kamalalta tahansa, se täytyy kirjoittaa, jotta saadaan materiaalia, jonka pohjalta voidaan yhdessä tuottajan ja ohjaajan kanssa ruveta keskustelemaan siitä.

Sessiossa eräs osallistujista kysyi, mitä käsikirjoittaja voi tehdä, jos kirjoittaminen ei etene.   Paikalla ollut elokuva-alan väki antoi esimerkiksi seuraavanlaisia ehdotuksia: silloin kannattaa tehdä jotain muuta kuin kirjoittaa, kuten lukea romaani, katsoa elokuvaa, tiskata, kävellä tai vain olla googlailematta turhaa. Osa koki deadlinet tärkeiksi, ilman niitä on vaikea saada mitään tehdyksi.

Petralta myös kysyttiin, kuinka paljon valmis käsikirjoitus ja valmis elokuva muistuttivat toisiaan.

Petra kertoi, että valmis Perintö-novellielokuva noudatti melko tarkasti käsikirjoitusta, mutta esimerkiksi elokuvassa käytetty pohjoisen murre ei ollut alkuperäisessä käsikirjoituksessa, vaan tuli siihen vasta kun kuvauspaikaksi valikoitui ohjaajan kotiseutu Rovaniemi.

Sessiossa oli paikalla myös ohjaajia, ja keskustelua nousi myös siitä, milloin käsikirjoitus on valmis kuvauksiin. Tällaisia ajatuksia nousi esiin keskustelussa: Kun kuvauspaikalla syntyy kuningasideoita, käsikirjoitus ei saa olla niiden toteuttamisen este. Käsikirjoituksen ei ole hyvä olla liian hiottu, siinä täytyy säilyä tuoreus. Joskus maailma tarjoaa kiinnostavia asioita, joita kukaan ei olisi kyennyt käsikirjoitusta kirjoittaessa keksimään. Luonto tai vahinko voi tarjota kiinnostavan lisän tarinaan tai tunnelmaan. Ohjaajan taitoa on havainnoida ja reagoida tähän. Eräs käsikirjoittajista kertoi, kuinka oli kerran huomannut kirjoittaneensa tekstiin toistuvasti sanoja ”katsoo, tuijottaa, huokaa”. Nämä olivat tekstissä tarpeellisia, mutta jos elokuva oikeasti näyteltäisiin näin, siitä tulisi kamala.

Petra oli mukana käsikirjoittamansa Perintö-novellielokuvan teossa vielä käsikirjoituksen valmistumisen jälkeenkin, kun hän pääsi katsomaan myös elokuvan leikkausversiota. Keskustelussa todettiin myös, miten käsikirjoittaja joutuu joskus luopumaan yksittäisistä rakkaista kohtauksista, jotka eivät sitten vain toimi kokonaisuuden kannalta.

Yksi sessioon osallistuneista kysyi Petralta, miltä tuntuu, kun näkee valmiin elokuvan, jonka kohtaukset on itse kirjoittanut ja nähnyt mielessään. Petra kertoi, miten kiva oli nähdä ne samat kohtaukset, jotka oli kirjoittanut ja miten hienosti ne oli rakennettu valmiiseen elokuvaan. Moni oli varoitellut Petraa etukäteen, että valmis elokuva voi olla todennäköisesti erinäköinen kuin mitä on itse kuvitellut, mutta Perintö-elokuvan kohdalla näin ei tapahtunut, vaan valmis elokuva noudatteli aika pitkälti käsikirjoitusta. Petra totesi, että erityisen hienoa oli päästä katsomaan elokuvan kuvauspaikkoja Rovaniemellä. Kun elokuva on ensin syntynyt omassa mielikuvituksessa, omasta pienestä visiosta, on huikeaa päästä näkemään se todellisuudessa. Tämä on ollut ensin vain mielessäni ja sitten paperilla – ja nyt se on tässä!

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura on sarja viikoittain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s