Maria Lappalainen: Väkivallan ja elokuvaväkivallan ihmeellisessä maailmassa

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura, 11.1.2016

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura on sarja viikoittain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta. Tämän blogitekstin on kirjoittanut anonyymi jäsen.

Käsikirjoittajan työ: ulkoista sisäinen maailma toiminnaksi. Ilmennä tunnetta. Luo draamaa. Aiheuta tunteita. Onko parempaa välinettä kaikkeen tähän kuin väkivalta?

Otetaan vaikka Steve McQueenin 12 Years a Slave. Orjakauppias antaa päähenkilölle uuden nimen ja identiteetin. Mustat kauppatavarata ovat alasti (no, naiset ainakin) valkoisten (mies)ostajien edessä. Perhe erotetaan tylysti. Fyysistä väkivaltaa kauppajaksossa on yksi läppäisy: silti selväksi tulee, kenellä on valta, kuka alistaa ja millä volyymilla.

Slavoj Zizek on jakanut väkivallan subjektiiviseen ja objektiiviseen. Subjektiivinen väkivalta on sitä, kun joku yksilö lyö/potkii/raiskaa/alistaa/ahdistelee toista yksilöä. Objektiivinen väkivalta puolestaan liittyy rakenteisiin, yhteiskuntaan, kulttuuriin, tapaan nähdä.

Zizekin ajattelussa objektiivinen väkivalta jakautuu kahtia – systeemiseen ja symboliseen. Systeeminen väkivalta on rakenteellista. Vaikkapa orjuuden sallivassa kulttuurissa ja orjuuteen perustuvassa taloudessa yksilön ei tarvitse käyttää subjektiivista väkivaltaa alistaakseen: orjat ovat orjia, orjia myydään, ostetaan, hakataan, alistetaan – orjien kuuluu alistu ja omistajien kuuluu käyttää hyväksi.

Symbolinen väkivalta puolestaan tarkoittaa kaikkia niitä tapoja, joilla systeemi manipuloi ihmiset näkemään systeemisen väkivallan normaalina.

Elokuvaväkivalta ei ole mitään uutta

Me ihmiset olemme nauttineet väkivallasta kauan ennen elokuvan keksimistä. Rooman imperiumin sirkukset ovat hyvä esimerkki. Vaikkapa keskiajalla väkijoukot saatettiin määrätä katsomaan julkisia teloituksia, jotta kaikki näkisivät, miten pahantekijöille ja kapinallisille käy. Luultavasti väki myös koki tunteita – ehkä myös nautti näkemästään. Jo markiisi de Sade kirjoitti 1700-luvulla, että väkivallan katsomisessa on jotakin nautinnollista.

Milloin sitten on lupa nauttia siitä, että sadisti toimii sadistisesti? Jos ajatellaan, että laitataklaus jääkiekossa on väkivaltaa, onko laitataklauksesta lupa nauttia Suomen ottelussa, jos Suomen pelaaja taklaa? Entä jos Suomen pelaajaa taklataan?

Elokuvakulttuuria kokonaisuutena syytetään usein väkivallan itsetarkoituksellisuudesta, viihteellistämisestä ja “erotisoimisesta”. Katsokaa, miten makeasti veri lentää ja kiväärinluoti lävistää lihaa… On vastakkaisiakin esimerkkejä. Vaikkapa Michael Haneken väkivaltatutkielma Funny Games on yksi yritys katsoa väkivaltaa ja sadismia – väkivaltana ja sadismina.

Millainen väkivalta on oikeutettua – elämässä ja elokuvassa?

Me ihmiset vastustamme sellaista väkivaltaa, jota emme pysty moraalisesti perustelemaan. Hyvä. Mutta mikä on riittävä moraalinen perustelu?

Perustelun hyväksymiseen vaikuttavat elokuvan tapauksessa ainakin näkökulma, juonen kuljetus ja henkilökuvaus.

Katsomme väkivaltaa eri silmin, jos se näytetään meille uhrin tai vaihtoehtoisesti väkivallan tekijän näkökulmasta. Vaikkapa raiskauskohtauksen voi kuvata niin, että raiskattava mies, nainen tai lapsi näyttäytyy eroottisena – katsoja siis manipuloidaan samastumaan raiskaajaan. Raiskauskohtauksen voi myös kuvata niin, että kamera katsoo raiskaajaa, tämän himoa ja väkivaltaa.

Valta määrittyy elokuvassa usein kaavamaisemmin kuin elämässä. Kenen kädessä ase on? Alistettu on se, joto kohti aseen piippu osoittaa – ainakin siinä kohtauksessa. Elokuvassa vallan ja väkivallan suhde on kuitenkin yhtä monimuotoinen kuin elämässä. Yksi perustarina juonen tasolla on se, että alistettu nousee alistajiaan vastaan ja voittaa.

Yksi erityishuomion kohta voisi olla väkivallan tuloksellisuus. Kathryn Bigelown Zero Dark Thirty esittää CIA:n kidutuksen tuloksellina (ilmeisesti ainakin osin vastoin historiallisia faktoja) – mistä Amerikassa nousi iso keskustelu. Onko systeeminen väkivalta oikein, vaikka Suuri Saatana saataisiinkin kidutustietojen avulla kiinni ja murhattua?

Moraalisen oikeutuksen voi käsikirjoituksessa rakentaa monin eri tavoin. Plant ja pay off on rakenteista tutuin. Henkilö raiskataan nyt – viikon päästä hän kostaa moraalisesti perustellusti. Tai ennen elokuvan alkua (pre story) on tapahtunut jotakin, mikä perustelee henkilön toiminnan. Katsojalle tämä piiloon jäänyt moraalinen “plant” kerrotaan vaikka vasta pay offin jälkeen.

Myös henkilökuvaus vaikuttaa oikeutuksen kokemiseen. Halo- eli sädekehäilmiö vaikuttaa niin elämässä kuin elokuvissa. Uskomme mieluusti hyvää miellyttävästä henkilöstä – myös tämän moraalisista motiiveista. Sen sijaan Darth Vaderin pitää kulkea pitkä polku ennen kuin uskomme, että Darth on oikeasti ylösnoussut hyvän puolella.

Miehet tekevät, naiset kärsivät – elokuvissa

Oikeassa elämässä tilastollisesti enemmistö väkivallan tekijöistä on miehiä. Niin myös uhreista. Elokuvissa sen sijaan miehet harrastavat väkivaltaa – naisia kohtaan.

Useimmitenhan ajatellaan, että mies edustaa elokuvassa ihmistä – näin ainakin perustellaan miessankareiden ylivertainen asema elokuvakulttuurissa. Mutta kun ajatellaan väkivaltaa, voisiko olla toisin? Voisiko olla niin, että tässä kohtaa elokuvissa nainen edustaakin ihmistä, mies koneistoa?

Toinen tapa ajatella on perifeministinen tulkinta: elokuvakulttuuri toisintaa ja uusintaa patriarkaalista hegemoniaa. Elokuvaväkivallan funktio tämän näkemyksen mukaan on pitää naiset kurissa ja patriarkaatin pelossa.

Asennemuokkausta vai kysyntään vastaamista?

On helppoa väittää, että elokuvantekijä muokkaa asenteita aina. Niin varmasti toki on, mutta harva meistä on niin tietoinen sosiaalisesta tilauksesta kuin vaikkapa Leni Riefenstahl. Tai ehkä Lenikin ajatteli, että kun keikkaa pukkaa nykyisellä tyylillä, miksi vaihtaa? Kaikki tuntuvat tyytyväisiltä…

Kumpi siis on ensin, elokuvantekijän tavoitteellinen, sanomallinen intentio vai kulttuurin/vallanpitäjän/tilaajan/rahoittajan aktiivisesti tai passiivisesti osoittama kysyntä? Jos vaikka ajatellaan vuosien 1938-1945 Suomi-filmiä, oli varmaan aika selvää, ettei kannata tarjota käsikirjoituksia, joissa on kommunistisankari.

Valta korruptoi – nöyryytys korruptoi

Kärsimys ei jalosta. Piste. Kärsimys ja nöyryytys korruptoivat ihmismielen ehkä vielä julmemmin kuin valta. Otetaan jälleen esimerkiksi 12 Years a Slave: päähenkilö palaa normaalielämäänsä lopullisesti rikkoutuneena. Jenkkielokuvan peruskaava ei toteutunutkaan: päähenkilö meni rikki 12 orjuusvuoden aikana – niin kuin kävisi elämässä. Toinen esimerkki samasta teemasta: israelilaissarja Hatufim. 16 vuoden vankeuden jälkeen murtuneet israelilaissotilaat palaavat “normaaliin” elämään – mutta he itse eivät enää koskaan ole “normaaleita”.

Kokemukset muokkaavat neurologiaa. Ihminen ei ole enää niin kuin ennen. Näin siis elämässä.

Vastakkainen, vähemmän tosielämää seuraava elokuvaesimerkki: Jennifer Lopezin tähdittämä Enough. Hakattu aviovaimo pakenee, vaimonhakkaajamies seuraa ja kiristää yhteisellä lapsella… Jennifer harjoittelee karatea… ja lopulta – ei voi muuta, lapsikin pitää pelastaa – tappaa hakkaajansa. Elämässä harva hakattu aviovaimo nousee tai muuntuu jumalaisen kauniiksi ninja-tappajaksi.

Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma on sanonut, että kun ihminen/mies kokee, että häneltä viedään jotakin, se oikeuttaa väkivallan. Olemme siis luolamiehiä aina vaan – ainakin me miehet. Lauerman mukaan kokemukselliseksi väkivallan oikeutukseksi riittää se, että mies kokee, että häneltä viedään.

Pari peruskirjaa aiheesta:

Stephen Price: Classical Film Violence

Henry Bacon: Väkivallan lumo

Sarah Projansky: Working on Feminism. Rilm and Television Rape Narratives.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s