Marko Haaksluoto: Sound and vision

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura, 8.2.2016

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura on sarja viikoittain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta. Tämän blogitekstin on kirjoittanut anonyymi jäsen.

Alustaja avasi luennon toteamalla sen olevan luonnos aiheesta. Hän totesi tarkoituksena olevan miettiä elokuvanteon prosessia ohjaajan näkökulmasta. Hän kysyi mikä on ohjaajan ykkösprioriteetti hänen ohjatessa elokuvaa? Vastaus oli, että ohjaaja on henkilö, joka poimii ehdotetuista ideoista ne, jotka hänestä parhaiten palvelevat kokonaisuutta. Tätä prosessia on ohjattava ja toisten ideoita on muokattava ja tarvittaessa hylättävä, koska hyvätkään ideat eivät aina palvele työstettävää hanketta parhaalla mahdollisella tavalla. Ohjaaja on se henkilö, jolla on oltava viimekätinen näkemys työstettävän projektin eri elementtien (tekstin, kuvan, äänen jne.) tasapainosta. Kahden elokuvaparin avulla oli tarkoitus miettiä kuinka eri ohjaajat ovat materiaaliaan työstäneet.

Alustaja totesi, että teatterissa tehdään perustekstejä yhä uudelleen.  Hän jatkoi kysymällä, miksi sama ei ole elokuvissa niin yleistä? Esimerkkinä uudelleenfilmauksesta hän nosti esille Alfred Hitchcockin Psykon ja Gus Van Santin Psykon vertailun. Van Santin versiohan on sikäli harvinaisuus, että siinä käsikirjoitus on sama kuin edeltäjässään, samoin sen kuva- ja äänimaailma toisintaa suurelta osin Hitchcockin elokuvaa. Keskeinen ero syntyy siitä, että konteksti on muuttunut; 1950-60 -lukujen arvomaailma on erilainen kuin vuosituhannen vaihteen normisto. Esim. ensimmäisessä Psykossa on ajankohtaan nähden rohkea vihje avioliiton ulkopuolisesta seksistä. Naishenkilön tarkastelu on kohtauksessa uudenlaista. Mutta saako Van Sant samanlaista intensiteettiä kohtaukseen, kun aika ja sen arvot ovat muuttuneet? Pitäisikö materiaali ja sen käsittelemät ongelmat ajatella uudelleen ja löytää omalle ajalle ominaiset kipupisteet, tabut joille olemme ehkä sokeita?

Seuraavaksi alustaja pohti miksi toista pidetään klassikkona ja toista kuriositeettina? Pintatasolla eroja on hyvin vähän. Van Santin versio sisältää kysymyksen voiko uskollisesti rakennetta, ääntä- ja kuvaa toisintamalla tavoittaa alkuperäisen teoksen merkitykset ja olla samalla osuva kuva omasta ajastaan (1990-luvun loppu)?  Se mikä on Hitchcockin Psykossa relevanttia ja oivaltavaa, on uudemmassa versiossa osin yhdentekevää ja irti tekoajankohtansa problematiikasta. Van Santin Psyko ei riittävästi huomioi merkitysten muutosta. Osuva metafora vuonna 1960, ei ole välttämättä yhtä osuva vuonna 1998. Olisiko moderni voyeuristi, Norman Bates, pikemminkin netissä kuin silmä seinänraossa?  Oliko Hitchcock tematiikan parissa, joka oli hänelle läheistä ja oliko hahmojen syyllisyydentunto, jotain johon hänen ja hänen näyttelijöidensä oli helppo samaistua? Ilmeisesti. Entä van Sant ja hänen työryhmänsä? Ilmaisivatko he omia pakkomielteitään tässä toisinnossa, ja hakivatko he niille muotoa, joilla ne voisi tuoreesti ilmaista? Tuskin.

Heräsin tässä vaiheessa ajattelemaan moderni/postmoderni erottelua ja jäin pohtimaan, halusiko Van Sant näyttää pelkän pinnan aivan kuin kertoakseen, ettei muuta enää ole; että merkityksenannon prosessi on muuttunut siitä ajasta, jolloin Psyko tehtiin ensimmäisen kerran. Nyt voidaan näyttää alastomuutta, olla suorempia, vihjaamisen sijaan. Syyllisyyden tunne tuntuu myös ajan saatossa vähentyneen, joten samat kohtaukset uudelleen tehtyinä tuntuvat usein vain väljähtyneiltä.

Toisen elokuvaparin muodostivat Ingmar Bergmanin Persona ja David Lynchin Mulholland Drive. Alustaja totesi, että Lynch on ollut tietoinen Personasta Mulholland Driveä tehdessään; kyseessä ei kuitenkaan ole mikään toisinto tai muunnelma vaan elokuva, joka on löytänyt oman muotonsa; kummallakin tekijällä vain sattuu olemaan kiinnostusta monelta osin samaan tematiikkaan.  Van Sant teki tutkielman, jonka kysymys kuului: voiko merkitystä toistaa kopioimalla?  Ja tuli osoittaneeksi ettei se hevin onnistu. Jälkimmäisessä elokuvaparissa molemmat tekijät menevät omia polkujaan ja osoittavat, että ohjaajan ykkösprioriteetti on valita ne rakennuspalikat, jotka hänestä parhaiten palvelevat kokonaisuutta ja joita hän pystyy ymmärtämään.  Personassa leikitellään alitajunnalla, identiteettien moninaisuudella ja pois painetuilla fantasioilla, tuoden niitä pintaan toistolla ja eräänlaisen ulkopuolisen kertojanäänen avulla. Alustaja kysyi, miten Lynch käsitteli samaa materiaalia. Hän leikkii myös alitajunnalla kuten Bergman ja lisäksi hänellä tärkeään rooliin nousevat symbolismi sekä paikkojen ja ihmisten roolien vaihdokset. Näillä Lynch onnistuu tuottamaan epäjatkuvuuksia ja normaalista poikkeavaa toiseuttavaa outoutta, joka laittaa katsojan pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan ja maailmassa oloa elämää rikastuttavalla tavalla.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s