Samuel Häkkinen: Häpeäklubi

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura, 15.2.2016

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura on sarja viikoittain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta. Tämän blogitekstin on kirjoittanut anonyymi jäsen.

Jokaisella taiteilijalla on oma suhteensa aiempiin töihinsä. Osasta voi olla ylpeä, toiset tuntuvat epäonnistuneemmilta ja jotkut suorastaan hävettävät. Samuel Häkkinen haastoi sessiossaan itsensä sekä osallistujat kaivamaan arkistojen kätköistä juuri niitä nolottavia töitä. Tarkoitus oli yhdessä nauraa epäonnistumisille ja sitä kautta päästä niistä yli.

Samuel aloitti näyttämällä omia varhaisia töitään. Poikavuosien ensimmäiset työt kuuluivat ehkä parhaiten kategoriaan ”vanhat amatööritekeleet”.  Kokemattomalla tekijällä ääni voi olla pielessä tai kuvanlaatu huono, mutta näitä töitä on ollut hauska tehdä ja ennen kaikkea ne ovat tuoneet tärkeää kokemusta, vaikka toivottu eteneminen uralla onkin saanut vielä odottaa. Varhaisista töistä keskustellessa osallistujat olivatkin yhtä mieltä siitä, että mikään ei ole mustavalkoista. Jokaiseen työhön liittyy myös ylpeyttä. Ensimmäisiä (koulu)töitä ei välttämättä edes häpeä, koska silloin ei voinut tehdä toisin. Ja aikaisissa töissä on myös tietty neitseellinen aitous. Teknisesti ne ehkä eivät ole niin hyviä, mutta toisaalta mikään ei olisi enää samaa, jos elokuvan kuvaisi nyt uudestaan ja teknisesti paremmin.

Toinen esiin tullut hävettävien töiden kategoria olivat työt, joita on tehnyt lähinnä rahan tarpeessa. Joissain tilaustöissä työn määrä on paisunut ja rahaa on ollut liian vähän. Tekijä on ollut pakotettu alittamaan rimoja. Kuitenkin lopputeksteihin jää se oma nimi ja silloin saattaa hävettää. Keskustelussa nousi esiin se, että pitäisi osata välttää diilejä, joissa ammattiylpeys väkisin kärsii. Tehdä se mitä tekee, niin hyvin kuin osaa. Aina sekään ei kuitenkaan riitä ja työ hävettää. Tyyli tai sisältö edustavat sellaista lajia, joka on tekijälleen vieras ja tuntuu mauttomalta, kuten voi käydä mainosten tai yritysvideoiden kohdalla. Tekijä kysyy itseltään mitä tämä lisää maailmaan, että minä tämän tein? Olenko myynyt sieluni? Tässä yhteydessä olisikin tärkeää osata erottaa se, häpeääkö oikeasti omaa työtään vai pikemminkin niiden ihmisten mielipiteitä ja elämää, joita on kuvannut, eli sisältöä. Moni mainosten parissa työskentelevä kokikin itseironian trendin mainoksissa piristävänä uutena tuulahduksena, joka tekee työstä mielekkäämpää. Onko sitä hävettävä, että tekee jotain rahan vuoksi, vaikka se olisikin ”ihan shittii”? Vastaus on varmaankin ei. Keskustelussa pahoiteltiin kuitenkin sitä, että tilaustöiden ohella harvoin jää aikaa tehdä niitä itselleen mielekkäitä töitä. 

Kivuliasta on myös se, jos lähtee tekemään elokuvaa innoissaan, mutta matkan varrella huomaa, etteivät työryhmän resurssit riitä toivotun lopputuloksen saavuttamiseksi. Tekijä yrittää korjata huonoa käsikirjoitusta tai auttaa ohjaajaa ja muutenkin yrittää parhaansa, mutta elokuvasta ei kuitenkaan tule parempaa. Se hävettää, jos on pannut itsestään jotain peliin, ja sitten se ei ole onnistunut. Jos vaan tekee jonkun merkityksettömän työn, jolla ei ole väliä, niin se ei hävetä samalla tavalla.

Mikä siis on tekijän suhde omiin töihin? Mikä tuo esiin häpeän tunnetta? Keskusteluista tuli ilmi, että häpeän tunne liittyy usein haluun tulla tunnustetuksi. Tekijällä on oma kieli, jolla hän haluaa ilmaista itseään ja samalla saada arvostusta omalla alallaan. Siten häpeä liittyy myös vahvasti omaan identiteettiin suhteessa muihin. Ihminen voi kuitenkin tehdä itselleen hallaa jos asettaa jonkun utooppisen tavoitteen esim. Hollywoodiin pääsystä ja yrittää sitten muokata itsestään jotain mitä ei ole. Mielestäni tärkeä pointti oli se, että tekijät eivät ole kilpailussa keskenään. Kaikki eivät edes tavoittele miljoonayleisöä. Voi olla onnistunut, kun löytää vain sen oman yleisönsä.

Pahimmillaan häpeä voi estää ihmistä tekemästä yhtään mitään ja estää myös onnellisuuteen pääsystä. Asioita tehdään loppujen lopuksi omaksi iloksi. Jos ei itse pysty näkemään siinä mitään hyvää, niin miksi tehdä?

Samuel Häkkinen jatkaa keskustelua kirjoittamassaan blogissa:  http://work-of-shame.tumblr.com

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s