Anu Kuivalainen: Kertooko kuva tarpeeksi?

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura, 11.4.2016

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura on sarja viikoittain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta. Tämän blogitekstin on kirjoittanut anonyymi jäsen.

Rautaiset kaapinovet hakkautuvat kiinni ja auki epätasaisessa harmoniassa, toimistotuolit pyörivät yksinään hiljaisessa huoneessa, lasiputkilot kilisevät toisiaan vasten, kaikki keinuu. Aava meri näkyy aluksen kannelta, mutta rantaa tai satamaa ei koskaan. Vain suuri sininen ja loputtomuus.

Dokumenttielokuvaohjaaja Anu Kuivalainen esitti heti session alkuun vuonna 2011 valmistuneen elokuvansa Arandan. Elokuvassa seilataan Itämerellä merentutkimusalus Arandalla, aluksella, joita löytyy vain muutamia koko maailmassa. Emme kuitenkaan katso reportaasia Itämeren tilasta, laivasta tai siellä työskentelevien tutkijoiden työstä, vaan poeettista elokuvaa merestä ja ihmisestä, uteliaasta ihmisestä, tutkimisen filosofiasta. Oikeastaan mistä vain kukin itse kiinni saa. Elokuva herätti katsojissa tunnelmia mm. elämästä ja kuolemasta, jatkuvasta muutoksesta, ajattomuudesta, kaoottisuudesta ja järjestelmällisyydestä sekä ikuisuuden mysteeristä.

Dokumentti on hieno visuaalinen elämys, joka onkin viimeisiä filmille kuvattuja elokuvia Suomessa. Elokuvan tekeminen vei 6 vuotta ja lähti liikkeelle uteliaasta elokuvantekijästä. Ennen kuvauksia Anu oli saanut vinkin, että aluksella on hyvä perämies. Muuta lähtökohtaa ei ollut kun dokumentin tekeminen alkoi. Anulla ei siis ollut tietoakaan mitä elokuvaa on tekemässä, mutta pohtikin, että onko sitä koskaan muuta vaihtoehtoa dokumentin teossa kuin lähteä katsomaan mitä löytyy, tutkimaan suurta tuntematonta ja haalia sieltä haaviinsa palanen totuutta, omaa näkemystä ja tarinaa. Ja tästäkään ei tullut elokuvaa aluksen perämiehestä tai miehistöstä vaan aivan muuta. Hiljaisuus ja paikallaan olo mitkä välittyvät elokuvasta vahvasti olivat myös läsnä todellisuudessa koko ajan. Yksi laivalla työskentelevistä tutkijoista olikin sanonut, ettei työ sovi kaikille. Siinä mitataan kuinka hyvin tulee toimeen itsensä kanssa ja pystyy olla kääntyneenä sisäänsä. Elokuvantekijöillekkin tämä tapahtumattomuus oli riipaisevaa, vaikka he viettivätkin laivalla vain murto-osan siitä mitä tutkijat. Siitä kuitenkin lie lähtenyt ajatus kohti elokuvan muotoa.

Elokuvaa on mennyt 11 minuuttia ennen kuin ensimmäiset sanat puhutaan. Session aihe, Kertooko kuva tarpeeksi, on siis hyvin olleennaista kyseisen elokuvan kerronnan kannalta. Tämän katselukerran katsojille kuvat kertovat tarpeeksi, ei olisi tarvittu enempää sanoja. Yksi jopa huomauttaa, että olisiko sanoja voinut olla vieläkin vähemmän. Tämä sanattomuus oikeastaan johdattaa keskustelun laajempaan aiheeseen. Arandaa on näytetty monilla festareilla ympäri maailmaa, mutta muuten elokuvan näkyvyys on ollut lähes olematon. Ruotsissa elokuvaa ei koskaan näytetty Tv:ssä, juuri tämän 11 minuutin takia. Eihän niin voi olla, kun ihmiset katsovat kuvaruutua kotisohvaltaan, ääntä on tultava. Suomessa YLE oli kyllä innolla mukana elokuvassa rahoituksesta lähtien, mutta esityskerrat Suomessakin olivat hyvin vähäiset.

Miksi tämänlaiset poeettiset ja hitaamman kerronnan elokuvat sitten jäävät sivuun, vaikka nykyään dokumentteja on alettu katsomaan enemmänkin. Pohdintaa on, että nämä suositut dokumentit ovat yhä juonivetoisempia ja realitymaisempia. Tämä näkyi Docpointinkin valintoja katsoessa. Anulle Arandan leviämättömyys oli jopa traumaattinen kokemus. Hän miettikin, että hänellä ei ole koskaan ollut ongelmia saada rahoitusta elokuvilleen, mutta elokuvien levittäminen on aina takkuillut. Suomessa ei ole oikein osaamista löytää hieman erikoisemmille dokumenteille katsojia. Ei saada elokuvaa ja kohderyhmää kohtaamaan. Myös ulkomaiset tv-levittäjät aukoivat käsiään, etteivät osaa levittää Arandaa, vaikka tykkäsivät siitä kovasti.

Aranda oli Suomessa Elokuvakontaktin levityksessä, mutta mitään ei oikeastaan tapahtunut. Hauska yhteensattuma, että seuraavan päivän lehdessä kerrotaan elokuvakontaktin menneen konkurssiin hieman epäselvän toiminnan jäljiltä. Vaikka heidän toimintansa olisi ollut kyseenalaista niin kyseessä oli kuitenkin niitä harvoja yhdistyksiä lyhytelokuvan ja dokumenttielokuvan levittämisen ja promoamisen saralla Suomessa. Session ryhmä pohtii, että Suomeen tarvittaisiin joku taho, joka keskittyy dokkareiden levittämiseen ja levitysmuotojen kehittämiseen. Joku ehdottaa, että voisi myös perustaa Dokumenttielokuvaan keskittyneen elokuvateatterin, kun netti ei ole ihan oikea kanava monille visuaalisille ja vaikuttaville dokumenteille. Olisikin kyllä hienoa. Esiin nousee myös, että on vain löydettävä oikeat kanavat ja paikat näyttää elokuvia. Esimerkiksi Kiasma voi tavoittaa enemmän silmäpareja kuin elokuvateatteri. Täytyy laajentaa perspektiiviä ja miettiä, mitkä tahot voisivat olla juuri tiettyjen elokuvien näyttämisessä mukana. Selkeästi jotain tulisi keksiä ja kehittää. Aiheesta voisi varmaan järjestää oman kokonaisen sessionsa.

Elokuvantekijänä sitä voi pohtia miten kestää alalla, erityisesti indie-elokuvaa tehdessä, jos elokuvat eivät löydä yleisöään. Yksi tärkein syy kun Anunkin mielestä tehdä elokuvaa on juuri tavoittaa katsojat, pystyä vaikuttamaan ihmisiin ja saada palautetta. Anu korostaa kuitenkin, että Dokkari on hänen elämäntapansa, eikä hän haluaisi olla muuta kuin elokuvantekijä. Arandaakin oli aivan mahtava tehdä.

Ja missä lie se tärkein totuus matkassa vai päämäärässä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s