Anu Kuivalainen: Kertooko kuva tarpeeksi?

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura, 11.4.2016

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura on sarja viikoittain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta. Tämän blogitekstin on kirjoittanut anonyymi jäsen.

Rautaiset kaapinovet hakkautuvat kiinni ja auki epätasaisessa harmoniassa, toimistotuolit pyörivät yksinään hiljaisessa huoneessa, lasiputkilot kilisevät toisiaan vasten, kaikki keinuu. Aava meri näkyy aluksen kannelta, mutta rantaa tai satamaa ei koskaan. Vain suuri sininen ja loputtomuus.

Dokumenttielokuvaohjaaja Anu Kuivalainen esitti heti session alkuun vuonna 2011 valmistuneen elokuvansa Arandan. Elokuvassa seilataan Itämerellä merentutkimusalus Arandalla, aluksella, joita löytyy vain muutamia koko maailmassa. Emme kuitenkaan katso reportaasia Itämeren tilasta, laivasta tai siellä työskentelevien tutkijoiden työstä, vaan poeettista elokuvaa merestä ja ihmisestä, uteliaasta ihmisestä, tutkimisen filosofiasta. Oikeastaan mistä vain kukin itse kiinni saa. Elokuva herätti katsojissa tunnelmia mm. elämästä ja kuolemasta, jatkuvasta muutoksesta, ajattomuudesta, kaoottisuudesta ja järjestelmällisyydestä sekä ikuisuuden mysteeristä.

Dokumentti on hieno visuaalinen elämys, joka onkin viimeisiä filmille kuvattuja elokuvia Suomessa. Elokuvan tekeminen vei 6 vuotta ja lähti liikkeelle uteliaasta elokuvantekijästä. Ennen kuvauksia Anu oli saanut vinkin, että aluksella on hyvä perämies. Muuta lähtökohtaa ei ollut kun dokumentin tekeminen alkoi. Anulla ei siis ollut tietoakaan mitä elokuvaa on tekemässä, mutta pohtikin, että onko sitä koskaan muuta vaihtoehtoa dokumentin teossa kuin lähteä katsomaan mitä löytyy, tutkimaan suurta tuntematonta ja haalia sieltä haaviinsa palanen totuutta, omaa näkemystä ja tarinaa. Ja tästäkään ei tullut elokuvaa aluksen perämiehestä tai miehistöstä vaan aivan muuta. Hiljaisuus ja paikallaan olo mitkä välittyvät elokuvasta vahvasti olivat myös läsnä todellisuudessa koko ajan. Yksi laivalla työskentelevistä tutkijoista olikin sanonut, ettei työ sovi kaikille. Siinä mitataan kuinka hyvin tulee toimeen itsensä kanssa ja pystyy olla kääntyneenä sisäänsä. Elokuvantekijöillekkin tämä tapahtumattomuus oli riipaisevaa, vaikka he viettivätkin laivalla vain murto-osan siitä mitä tutkijat. Siitä kuitenkin lie lähtenyt ajatus kohti elokuvan muotoa.

Elokuvaa on mennyt 11 minuuttia ennen kuin ensimmäiset sanat puhutaan. Session aihe, Kertooko kuva tarpeeksi, on siis hyvin olleennaista kyseisen elokuvan kerronnan kannalta. Tämän katselukerran katsojille kuvat kertovat tarpeeksi, ei olisi tarvittu enempää sanoja. Yksi jopa huomauttaa, että olisiko sanoja voinut olla vieläkin vähemmän. Tämä sanattomuus oikeastaan johdattaa keskustelun laajempaan aiheeseen. Arandaa on näytetty monilla festareilla ympäri maailmaa, mutta muuten elokuvan näkyvyys on ollut lähes olematon. Ruotsissa elokuvaa ei koskaan näytetty Tv:ssä, juuri tämän 11 minuutin takia. Eihän niin voi olla, kun ihmiset katsovat kuvaruutua kotisohvaltaan, ääntä on tultava. Suomessa YLE oli kyllä innolla mukana elokuvassa rahoituksesta lähtien, mutta esityskerrat Suomessakin olivat hyvin vähäiset.

Miksi tämänlaiset poeettiset ja hitaamman kerronnan elokuvat sitten jäävät sivuun, vaikka nykyään dokumentteja on alettu katsomaan enemmänkin. Pohdintaa on, että nämä suositut dokumentit ovat yhä juonivetoisempia ja realitymaisempia. Tämä näkyi Docpointinkin valintoja katsoessa. Anulle Arandan leviämättömyys oli jopa traumaattinen kokemus. Hän miettikin, että hänellä ei ole koskaan ollut ongelmia saada rahoitusta elokuvilleen, mutta elokuvien levittäminen on aina takkuillut. Suomessa ei ole oikein osaamista löytää hieman erikoisemmille dokumenteille katsojia. Ei saada elokuvaa ja kohderyhmää kohtaamaan. Myös ulkomaiset tv-levittäjät aukoivat käsiään, etteivät osaa levittää Arandaa, vaikka tykkäsivät siitä kovasti.

Aranda oli Suomessa Elokuvakontaktin levityksessä, mutta mitään ei oikeastaan tapahtunut. Hauska yhteensattuma, että seuraavan päivän lehdessä kerrotaan elokuvakontaktin menneen konkurssiin hieman epäselvän toiminnan jäljiltä. Vaikka heidän toimintansa olisi ollut kyseenalaista niin kyseessä oli kuitenkin niitä harvoja yhdistyksiä lyhytelokuvan ja dokumenttielokuvan levittämisen ja promoamisen saralla Suomessa. Session ryhmä pohtii, että Suomeen tarvittaisiin joku taho, joka keskittyy dokkareiden levittämiseen ja levitysmuotojen kehittämiseen. Joku ehdottaa, että voisi myös perustaa Dokumenttielokuvaan keskittyneen elokuvateatterin, kun netti ei ole ihan oikea kanava monille visuaalisille ja vaikuttaville dokumenteille. Olisikin kyllä hienoa. Esiin nousee myös, että on vain löydettävä oikeat kanavat ja paikat näyttää elokuvia. Esimerkiksi Kiasma voi tavoittaa enemmän silmäpareja kuin elokuvateatteri. Täytyy laajentaa perspektiiviä ja miettiä, mitkä tahot voisivat olla juuri tiettyjen elokuvien näyttämisessä mukana. Selkeästi jotain tulisi keksiä ja kehittää. Aiheesta voisi varmaan järjestää oman kokonaisen sessionsa.

Elokuvantekijänä sitä voi pohtia miten kestää alalla, erityisesti indie-elokuvaa tehdessä, jos elokuvat eivät löydä yleisöään. Yksi tärkein syy kun Anunkin mielestä tehdä elokuvaa on juuri tavoittaa katsojat, pystyä vaikuttamaan ihmisiin ja saada palautetta. Anu korostaa kuitenkin, että Dokkari on hänen elämäntapansa, eikä hän haluaisi olla muuta kuin elokuvantekijä. Arandaakin oli aivan mahtava tehdä.

Ja missä lie se tärkein totuus matkassa vai päämäärässä.

Mainokset

Kira Jääskeläinen: Ohjaajan ja päähenkilön välinen suhde dokumenttielokuvassa

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura, 9.11.2015

Kira Jääskeläinen piti session ohjaajan ja päähenkilön välisestä suhteesta dokumenttielokuvassa. Esitän tässä oman subjektiivisen näkemykseni Kiran sekä muiden läsnäolijoiden ajatuksista.

Kiran oma tarina elokuvan tekijäksi tulemisesta oli monivaiheinen, mutta session aikana nousi usein esille hänen ensimmäinen dokumenttinsa Tagikaks – Olimme valaanpyytäjiä, joka on kuvaus siperiassa elävien alkuperäiskansojen elämästä. Kira oli alunperin osallistunut vapaaehtoisena tutkimusmatkalle valaanpyytäjäkylään ja palannut usean vuoden poissaolon jälkeen takaisin tekemään aiheesta dokumenttia. Kyseinen dokumentti on esitetty ja palkittu kansainvälisillä festivaaleilla.

Etenkin eettiset kysymykset saivat sijaa session aikana. Eettiset ongelmat dokumentissa voidaan jakaa neljään osaan: Ohjaajan sisäiset eettiset ongelmat, ohjaajan ja rahoittajan väliset ongelmat, ohjaajan ja yleisön väliset ongelmat sekä ohjaajan ja kohteen väliset ongelmat, jotka olivat sessiota ajatellen merkittävimpiä.

Suomalaiset suhtautuvat dokumentin eettisyyteen verrattaen hyvin vakavasti. Dokumentin henkilöä ei saa vahingoittaa eikä hänen elämänsä tulisi hankaloitua dokumentin myötä. Kuvattavia henkilöitä tulisi kuunnella sosiaaliseen asemaan katsomatta aina samalta inhimilliseltä tasolta. Tällöin dokumentin henkilöihin syntyvä yhteys voi olla huomattavasti rehellisempi. Näin ollen tutkittava maailma voi avautua rehellisemmin myös katsojalle.

Usein dokumentin henkilöt ovat köyhiä jopa pienellä budjetilla ahertavaan dokkaristiin verrattuna ja hämmennystä voi aiheutua niin dokumentin tekijässä, kuin myös kohteessa. Miten dokumentaristin tulisi suhtautua taloudelliseen eriarvoisuuteen? Esille nousi ajatuksia siitä, ettei dokumentin tarkoitus ole alun alkaenkaan ajaa dokumentaristin omaa etua, vaan pikemminkin tuoda esille uusi puoli maailmasta. Sain käsityksen, että myös useat muut dokumentaristit voivat kokea rahalla maksamisen kuvattavalle jopa halventavana. Henkilöiden ja totuuden välisen suhteen koettiin vääristyvän, jos kuvattavalle maksetaan. Parempana vaihtoehtona pidettiin koko kyläyhteisön auttamista: Esimerkiksi valaanpyytäjäkylään voi ostaa kalastustarvikkeita. Tällöin dokumentin tekeminen aiheuttaa myös vähemmän kateutta yhteisön sisällä.

Köyhien ihmisten voi kuitenkin olla vaikea käsittää, että henkilö, jolla on varaa kuvauskalustoon ja matkaan toiselle puolelle maailmaa, ei ole kykeneväinen auttamaan ihmisiä taloudellisesti. Vielä suurempia ongelmia aiheutui jos kuvauspaikalla oli aiemmin vieraillut suurempien tuotantoyhtiöiden väkeä, jotka puolestaan olivat maksaneet kuvattaville. Tällöin dokumentin henkilöt tiesivät odottaa maksua suuremmalla todennäköisyydellä. Käytännön esimerkit kuitenkin todistivat, että maksamatta jättäminen kantaisi lopulta jopa suurempaa luottamusta kuvattavien ja ohjaajan välillä.

Toinen ongelmakohta oli vieraan yhteisön jäsenten saama huomio dokumentin tekijältä. Yhteisön sisällä saattaa syntyä kateutta, jos kaikki kyläläiset ovat kiinnostuneita kertomaan oman tarinansa elokuvassa. Ohjaajan on kuitenkin rajattava ketä haluaa mukaan dokumentiin ja millaista materiaalia näiltä henkilöiltä tarvitsee.

Toinen eettinen ongelma taloudellisen eriarvoisuuden lisäksi oli dokumentin aiheuttavat vahingot kuvattavassa ympäristössä. Dokumentit kuvaavat usein arkaa osaa maailmasta ja yleisö kiinnostuu helposti dramaattisista tapahtumista. Dokumentaristille voi olla houkuttelevaa näyttää tällaisia tapahtumia, mutta vastuu salaisuuksien paljastamisesta ja niiden aiheuttamista seurauksista kuvattaville on lopulta dokumentin tekijällä.

Itselleni jäi päällimäisenä mieleen tapaus, jossa dokumentaristi oli vierailemassa hiljaisessa sissileirissä. Sissit kokivat, ettei heillä ole hiljaisen ajan vuoksi mitään annettavaa dokumentille ja alkoivat ampua ihmisiä vain saadakseen parempaa kuvamateriaalia. Tällaisen tapauksen aiheuttamien vahinkojen ei kuitenkaan voida katsoa johtuvan dokumentista. Puolestaan tapauksia, joissa elokuva paljastaa jotain, joka saa aikaan vahinkoa dokumentin henkilöissä, voidaan katsoa dokumentin aikaansaannoksena. Tästä esimerkkinä tapaus, jossa humalassa työskennelleen ambulanssinkuljettajan näkyminen elokuvassa aiheutti potkut koko työryhmälle. Keskustelu kääntyi myös siihen, olisiko moraalisesti kuitenkin oikein raportoida humalassa ajavasta ambulanssinkuljettajasta?

Pirjo Honkasalon mukaan dokumentaristi voi kuvata niin paljon kuin haluaa, mutta arat tai kuvattavalle vaaralliset kohdat on leikattava pois itse elokuvasta. Yksimielisyys vallitsi myös siitä, ettei muitakaan humalaisia ihmisiä voi näyttää elokuvassa alentamatta heidän ihmisarvoaan.

Joskus myös ohjaaja voi joutua vaikeuksiin dokumentin henkilöiden kanssa. Kuvattavat voivat kokea asemansa uhatuksi jos esimerkiksi heidän taustojaan tutkitaan liiaksi. Yhteydenpitoa dokumenttiin haikailtaviin henkilöihin ei kuitenkaan kannata lopettaa ensimmäisen hylätyn kirjeen jälkeen. Inhimilliset väärinkäsitykset saattavat kaataa projektin, etenkin jos tarkoitusperiä ei ole selvennetty tarpeeksi kuvattaville henkilöille. Toisin sanoen riittävä kommunikointi ja asioiden selventäminen on tärkeää. Asian tutkimisen myötä voi paljastua yllättäviäkin asianhaaroja, jotka voivat lopulta jopa yhdistää dokumentin tekijää ja sen henkilöitä.

Vaikkei huonoissa oloissa elävien ihmisten asemaa maailmassa voisikaan paljon parantaa, voi heitä ilahduttaa ainakin kuvatulla materiaalilla. Erityisen iloisia ihmiset olivat olleet, kun he saivat nähdä videokuvaa esimerkiksi kuolleesta vanhemmastaan, joka oli kuvausten aikana vielä hengissä. Tällainen lahja voi olla hyvinkin arvokas ihmiselle, joka elää täysin nykyteknologian ulkopuolella.

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura on sarja viikoittain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta.

Janne Laiho: Dokumenttielokuvan moodit – poeettisesta elokuvakerronnasta reportaasiin

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura, 26.10.2015

Elävän Kuvan Seurassa puhutaan tällä kertaa dokumenttielokuvasta. Vaikka esimerkiksi DocPointin ja Docventuresin myötä suuri yleisö tuntuu kiinnostuvan dokumenttielokuvasta yhä enemmän, liittyy tähän elokuvan lajiin paljon harhakäsityksiä. Television luontoelokuva on dokumenttielokuva, mutta se, että jokin televisio-ohjelma kertoo jostakin toteen pohjautuvasta, ei vielä tee siitä dokumenttielokuvaa. Luennollaan ohjaaja, leikkaaja ja elokuvaaja Janne Laiho lähestyy dokumenttielokuvaa nostamalla esiin kysymyksiä, joiden avulla tämän taidemuodon olemusta ja luonnetta voidaan tarkastella. Mitä dokumenttielokuva siis on ja mitä se ei ole?

Onko dokumenttielokuva fiktiota?

Dokumenttielokuva ei ole fiktiota, mutta voidaan pohtia, onko se totta. Voitaisiin sanoa, että dokumenttielokuva on osittain totta, sillä se on jonkun näkemys todellisuudesta. Dokumenttielokuva perustuu johonkin mikä on totta, mutta se ei ole tiedettä. Dokkari on usein erityisesti ohjaajansa näkemys maailmasta, tai ohjaajansa tarkoin valitsema ja rajaama näkökulma maailmaan. Tietysti tähän näkemykseen sekoittuvat myös muiden työryhmään kuuluvien, esimerkiksi leikkaajan ja kuvaajan visio siitä, mitä teoksella halutaan kertoa. Dokumenttielokuva on eräänlainen osatotuus, puolueellinen näkemys maailmasta.

Onko dokumenttielokuva taidetta?

Laiho näkee dokumenttielokuvan sataprosenttisesti taiteena. Yleisen harhakäsityksen mukaan dokumenttielokuva on kuvajournalismia, mutta taiteen kanssa paljon tekemisissä olevat ihmiset ymmärtävät journalistin ja dokumentaristin työn eroavaisuudet. Laihon mielestä dokumentaristilla ei ole samaa vastuuta kuin journalistilla, ja dokumentaristi voi valikoida aineistosta sen, mitä haluaa kertoa. Journalistin taas pitäisi pyrkiä mahdollisimman objektiiviseen totuuteen. Dokumenttielokuva on taideteos, eikä sen tekijän tarvitse tehdä työtään kieli keskellä suuta, tavoitellen aiheensa tasapuolista ja monipuolista käsittelyä. Journalistinen dokumenttielokuva on eri asia, sen taustalla eivät ole taiteelliset valinnat vaan tiedonvälitykselliset tavoitteet. Dokumenttielokuvan tavoitteena on usein keskustelun herättäminen, ja tämä saattaa johtaa käsitykseen dokumenttielokuvasta kuvajournalismina.

Pohdimme yhdessä ”Hometalo”-dokkarin tapausta, jossa Kelan toivomuksesta on päädytty poistamaan elokuvasta joitakin kiistanalaisia kohtauksia. Toisena esimerkkinä on ”Verikännykät”-dokkari. Se käsittelee Nokiaa ja Nokian tuotteiden valmistamiseen liittyviä epäeettisiä tuotantoketjuja. Näissä dokumenttielokuvissa on toki journalistisia piirteitä, mutta silti taiteellinen ilmaisu ja intentio ovat niissä keskeisiä tekijöitä.

Luennolla herää kysymys, onko dokumenttielokuva kuitenkaan kaikissa tapauksissa taidetta, esimerkiksi jos tekijä on saanut aiheen joltakin toiselta taholta. Tv-dokumentit ja reportaasit ovat usein tällaisia tilaustöitä. Huomataan, että agenda dokumenttielokuvan taustalla voi kuitenkin olla muutakin kuin taiteellinen – se voi olla esimerkiksi aktivistinen tai poliittinen. Se, että tekijä valitsee itse näkökulmansa ja rajaa aihettaan mielivaltaisesti, ei tietenkään välttämättä johda taiteen syntyyn. Olemme ison kysymyksen äärellä: mikä ylipäätään on taidetta? Tekijän taiteellinen intentio ainakin kertoo yrityksestä tuottaa taidetta, mutta tietysti taiteen vastaanottaja itse päättää, kutsuuko hän teosta taiteeksi vai ei.                     

Onko dokumenttielokuva ”genre” samaan tapaan kuin vaikkapa trilleri?

Laiho kertoo, että genre eli lajityyppi voi määrittyä mm. semanttisin tai syntaktisin perustein:

  • Semanttiset piirteet: kuvassa näkyvät ominaisuudet, tapahtumapaikka, henkilöhahmot jne.
  • Syntaktiset piirteet: elokuvan syvärakenteet eli ideologiset ja kulttuuriset merkitykset

Dokumenttielokuvan henkilöhahmot ovat määritelmällisesti todellisia ja siis samaa tyyppiä, ja sen maailma on olemassaoleva, sosiaalishistoriallinen maailma – eli eri dokumenttielokuvia yhdistäviä tekijöitä löytyy kyllä, ihan genreksi asti. Laiho toteaakin, että on perusteita sanoa, että dokumenttielokuva on oma lajityyppinsä, mutta jaottelu olisi silloin varsin karkea, sillä dokumenttielokuvan alalajeja on niin paljon. Dokumenttielokuvan kuvailu vain yksittäisen genren edustajana ei ole hedelmällistä.

Katsomme pätkän Ron Fricken ”Baraka”-elokuvasta (1992), joka on pelkkää musiikkia ja kuvavirtaa. Tätä voisi kutsua ehkä myös musiikkivideoksi, mutta Laiho näkee sen dokumenttielokuvana, sillä fiktio se ei ole. Taide-elokuvaksikin sitä voisi tituleerata. Joku luennon kuulijoista lisämäärittelee sen nonverbaaliseksi dokumenttielokuvaksi.

Dokumenttielokuvan moodit ja ”äänet” – todellisuuden esittämisen tyypit

Janne Laiho nostaa esille kuusi erilaista dokumenttielokuville tyypillistä kerrontatapaa. Näitä ovat poeettinen, selittävä, havainnoiva, osallistuva, refleksiivinen ja performatiivinen moodi. Puhumme jokaisesta moodista erikseen ja lopuksi Laiho näyttää muutaman minuutin pätkiä elokuvista, joissa kyseinen moodi on käytössä. Harva dokumenttielokuva kuitenkaan pysyttelee vain yhdessä moodissa, vaan usein monet eri moodit sekoittuvat toisiinsa.

  • Poeettinen moodi: painottaa visuaalisia assosiaatioita ja kuvailevia jaksoja
  • Selittävä moodi: perustuu argumentaatiolle ja sanalliselle kommentaarille (tästä esimerkkinä ”Ulvilan murhamysteeri” -dokumenttielokuva)
  • Havainnoiva moodi: painottaa suoraa suhdetta elokuvan henkilöiden jokapäiväiseen elämään.
  • Osallistuva moodi: elokuvantekijä haastattelee, provosoi tai osallistuu muulla tavoin (esimerkiksi tanskalainen ”Onkalo”-elokuva, jossa puhutaan ydinjätteen loppusijoituspaikasta niin, että tekijä vertoaa tunteisiin ja tuntuu haluavan, että yleisö on samaa mieltä hänen kanssaan. Myös ”Verikännyköissä” dokkaristi itse oli tärkeässä osassa, samoin kuin John Websterin ”Öljytön vuosi” -elokuvassa.)
  • Refleksiivinen moodi: kiinnittää huomiota itse elokuvantekoon ja lisää katsojan tietoisuutta tästä; näyttää ja kyseenalaistaa elokuvan keinotekoisuuden. Näin elokuvan tekemisen prosessi tulee näkyviin ja samalla on ilmeistä, että kyseessä on tekijän näkökulma, ei ”absoluuttinen totuus”. Kamera tai tekijäryhmä saattaa näkyä kuvassa, ja kohtauksien tekemisestä saatetaan keskustella niin, että tilanne tallentuu osaksi elokuvaa. Tekijä haluaa sekä olla itse tietoinen elokuvanteon prosessista että antaa katsojankin tiedostaa elokuvan harkitun ja valitun todellisuuskonstruktion. Visa Koiso-Kanttilan teoksissa on nähtävissä refleksiivisen moodin käyttöä.
  • Performatiivinen moodi: keskeistä on esittäminen eikä niinkään maailman journalistinen referointi.

Katsomme pätkän Virpi Suutarin ja Susanna Helken ”Synti”-elokuvasta, ja arvioimme sen performatiiviseksi dokumentiksi, jossa on paljon poeettisuutta mukana. ”Synti” herättää keskustelua siitä, miten ihmiset esiintyvät dokumenttielokuvissa ja miten luonnollisuus saadaan aikaiseksi.

Joonas Neuvosen ”Reindeerspotting” nähdään havainnoivan moodin edustajaksi. Pohdimme, olisiko ”Reindeerspottingin” kaltaista elokuvaa voinut koskaan syntyä, mikäli päähenkilön kaveri ei olisi ollut elokuvan tekijänä. Luottamus huokuu katsojalle aitoutena ja rehellisyytenä.

Arto Halosen ”Magneettimies”, dokumenttielokuva Pekka Strengistä, on selvästi moodien sekoitus – siinä on sekä selittävää moodia että poeettista moodia.

Refleksiivinen moodi on käytössä Visa Koiso-Kanttilan ”Isältä pojalle” -elokuvassa. Visa itse esiintyy elokuvassaan ja kamera näkyy kuvissa esineenä. Yleisö saa kuulla, kuinka Visa neuvoo isäänsä siinä, miten tämän tulisi toimia elokuvassa. Visan henkilökohtaiset tunteet ovat vahvasti mukana. Refleksiivisen moodin lisäksi elokuva sisältää poeettista moodia sekä osallistuvaa moodia, sillä Visa selvästi haastaa isäänsä. Pohdimme, miltä tuntuisi olla sekä itse dokumentin ohjaajana että henkilönä. Onko liiallinen tietoisuus prosessista haitaksi sille, että läsnäolo henkilönä teoksessa olisi luonnollista? Katsojakin tiedostaa sen, että Visa itse valitsee sekä elokuvaan päätyvät otokset, omat äänenpainonsa että reaktionsa. Tietoisuus tästä saattaa vähentää elokuvan vaikuttavuutta: Visan herkistely saatetaan nähdä hyvin laskelmoivana toimintana tai läsnäolevana aitoutena.

”Punk – tauti joka ei tapa” on Jouko Aaltosen ohjaama dokumenttielokuva, jonka arvioimme kuuluvan selittävän moodin edustajaksi.

Viimeiseksi katsomme näytteen Elina Talvensaaren ”Miten marjoja poimitaan” -elokuvasta. Siitä löydetään piirteitä selittävästä moodista, mutta poeettinen moodi tuntuu olevan enemmän vallalla. Ohjaajalla tuntuu olevan vahva taiteellinen intentio, ja hän pyrkii kuvauttamaan nähdyt asiat tietyllä tyylillä. Tämä jos mikä, luennolla summataan, on taidetta.

—–

Janne Laihon luennon pohjana oli Jouko Aaltosen kirja ”Todellisuuden vangit vapauden valtakunnassa”.

Nauhoite sessiosta: http://korppiradio.net/elavan-kuvan-seura/

Helsingin elokuva-akatemian Elävän kuvan seura on sarja viikoittain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta.