Kanerva Cederström: Havainto elokuvan ytimessä

Helsingin elokuva-akatemian kerho, 17.11.2014

“Miten havainto, esim. ele tai tapahtuma, luodaan uudelleen omakohtaista havaintoa/kokemusta hyödyntäen?”

Kysymys johdattelee meidät Kanerva Cederströmin syksyn toisen session äärelle – havainnoimiseen elokuvassa. Valkokankaalle pyörähtää kolmen minuutin näyte, joka toimii ajatusten herättäjänä aiheen äärelle; Hands of Bresson. Kokoelma lähikuvia Bressonin käsistä eri yhteyksissä, eri pinnoilla, eri asennoissa, eri toiminnoissa. Kosketuksissa johonkin, tai vailla.

Videon jälkeen jatkamme yksityiskohtien äärellä kuuntelemalla Kanervan lukemana otteen Tiloja ja avaruuksia – kirjasta, jossa kerrotaan Nevskin kävelijöistä. Kanerva pohdiskelee lukunäytteen jälkeen kuinka omaa kotikaupunkiaan ei tule havainnoitua samalla tavalla, yhtä tarkkanäköisesti tai yksityiskohtaisesti – maisema tuntuu koostuvan lähinnä betonista ja asfaltista, tutuista ja totutuista näyistä.

Kanervan ohjaama elokuva Erikoisia tapauksia sai ideansa Helsingin Sanomien palstasta “Erikoinen tapaus”, jossa helsinkiläiset kertoivat arkisista, mutta erikoisiksi mieltämistään havainnoista kaupungissa. Tämän lisäksi elokuva koostuu Kanervan sekä muutaman muun ihmisen omista kokemuksista. Elokuva kuvattiin vuosina 2007/2008 16 mm filmikameralla sekä Fujin kameralla, ja kuvattua materiaalia oli noin kuusinkertainen määrä elokuvan lopullisesta kestosta. Filmikameran ongelmallisuudeksi nousi paine saada kuvia; kameralla ei voinut tarkkailla.

Elokuva sisältää yksittäisiä, ihmisten havaintoihin pohjautuvia sattumuksia Helsingissä sekä luettuna Henkilökohtaista-palstan tekstejä, joissa ihmiset etsivät sattumalta tapaamiaan – tai esim kadulla ohittamiaan – henkilöitä, joiden yhteystietoja heillä ei ole.

Otteita elokuvasta:

Mies istuu taksin takapenkillä. Hän sanoo kuljettajalle: “Saako huutaa?” —

Mies ja nainen ohittavat toisensa keskustan vilkkaalla kävelykadulla. Mies nostaa naisen päästä hatun ja peruukin, ja sitten laittaa ne takaisin ja jatkaa matkaansa.


Mies istuu yksin puiston penkillä ja repii käsissään olevasta kirjasta sivuja yksi kerrallaan.

Otteet elokuvasta herättivät ajatuksia mm. siitä kuinka melko yksinkertaisetkin toimet ja yksityiskohdat saattavat näyttää kaupunkilaisten silmissä absurdeina tai outoina keskellä tuttua arkea; “Haluamme järkeistää ja rakentaa maailmankuvaa loogiseksi: siksi voimme nähdä pienet irralliset asiat absurdeina sattumuksina (vaikkeivat ne sitä välttämättä olekaan).”

Myös tilan kuvaaminen elokuvassa herätti pohdintaa siitä, kuinka kylmä ilmasto vaikuttaa tilan käyttöön ja kokemukseen: ihmiset kiirehtivät kotiin lämpimään ja julkiset ulkotilat ovat vain reittejä, joiden läpi kuljetaan siinä missä lämpimissä maissa halutaan pakoon kodista, ulkotilaan hengailemaan.

Voice-over sanoo: “Ne kauniit kuvat. Ota sinä yhteyttä, tiedät kuka olet.”

Myös Henkilökohtaista-palstan tekstit, joita käytettiin elokuvassa voice-overina, herättivät pohdintaa erityisesti kaipuusta. Jollekulle tuli mieleen myös jännite ja kireys, joka purkautuu ihmisten välisissä kohtaamisissa. Teksteistä paistaa yksinäisyys ja se kuinka syvällä ihminen elää päänsä sisällä, omassa kuplassaan. Kanerva ei pyrkinyt elokuvassaan tarinallisuuteen, vaan elokuva on ikäänkuin prisma, välähdyksiä arjesta ja elämästä. “Elokuva on enemmän poeettinen kuin lineaarinen”, totesi myös Tarkovski. Elokuva on myös tekijän omaa tulkintaa, ilmaisua ja rytmitajua. Elokuvassa voi rakentaa havaintojen maailman uudestaan. Kanerva kuitenkin kokee, että kun hän kuvaa jonkun paikan elokuvaa varten, paikan sielu kuolee. Paikka ei enää tunnu samalta.

Keskustelumme eteni havainnoinnin ja estetiikan maailmasta konkretiaan nykymaailmassa: dokumenteiltakin tunnutaan vaativan räikeää tarinaa ja juonta, ja merkitykset elokuvaan pitäisi rakentaa ainoastaan selkeiden syy-seuraussuhteiden kautta. Tällä tavalla kuvailmaisusta tulee luonnollisestikin köyhempää. Samalla katoaa helposti tekijöiden oma ääni; se, joka tekee meistä yksilöitä, joilla on kokemukset, tunteet ja ajatukset, joista ammentaa. “On ikävä dokumentin tekemistä, jossa havainnoidaan. Että voisi unohtaa projektinhallinnan ja aikataulut.”

Ympäristömme vilisee yksityiskohtia, jos niitä osaa katsoa oikein. Yksi meistä muisteli kokemustaan tavallisesta päivästä, jossa havainnot erilaisista tunnelmista loivat oman maailmansa;
Tallinnan kadut täyttyvät loputtoman näköisestä ketjusta maratoonareita. Kirkon jyrkkiä portaita laskeutuu vanhuspariskuntia hauraasti kuin hidastetussa filmissä, samalla kun japanilaisturistit suuntaavat metrin pituisia putkiaan eri suuntiin, myös toisiinsa. Keskellä lenkkitossujen tasaista kaikua kauempaa kantautuu katusoittajan epävireisen haitarin irvokas vaikerointi.

Arkemme ja katumme ovat täynnä yksityiskohtia, havaintoja, tarinoita. Miten saisimme ne säilymään elokuvissamme?

Käsiteltyjä aiheita sessiossa:

Kirjat: Georges Perec: “Tiloja/Avaruuksia” ja Nikolai Gogogl: “Nevan valtakatu”

Evernote – softa (applikaatio): muistiinpanoja ja kuvia varten

Helsingin elokuva-akatemian kerho on sarja viikottain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta.

Kanerva Cederström: Mielikuvitus ja todellisuus elokuvassa

Helsingin elokuva-akatemian kerho, 15.9.2014

Kuvan täyttää sinisyys.

Taustalla miehen ääni purkaa hetkellistä ajatusvirtaa, runoilee maisemia kuviksi taustahälyn täyttäessä tilaa. Mutta kuva ei muutu. Se pysyy sinisenä, ehkä etäännyttävänä, ehkä äärettömyyteensä upottavana. Katsojasta riippuen.

Kanerva Cederström on juuri näyttänyt ensimmäisen näytteen teemana mielen puhdistaminen kuvista.

Muutaman tunnin aikana aiheenamme on pohtia ”Todellisuutta ja mielikuvitusta elokuvassa”. Olemme päätyneet mietiskelemään sitä, kuinka elämme kuvien kyllästyttämässä maailmassa, jossa oman mielen sisäiset kuvat sekä ulkoiset kuvat täyttävät todellisuuttamme koko ajan. Kanerva puhuu siitä, kuinka nykyinen kuvakerronta on elokuvissa ainakin osittain kovin toistuvaa, ja samaa kuvastoa kierrätetään helposti elokuvasta toiseen. Hän sanoo, että mieli on välillä hyvä puhdistaa kuvista, jotta olisi helpompi löytää aidoimmat ja rehellisimmät, meistä itsestämme löytyvät kuvat. Mieli alkaa helposti täyttämään ”tyhjiä” maisemia mielenkuvilla. Tämän voi todeta joko katselemalla pilvitaivasta, lukemalla kirjaa tai ­ tässä tapauksessa ­ katsomalla otteen aidsiin kuolleen Derek Jarmansin sinissävytteisestä joutsenlaulustaan nimeltään ”Blue”.

Joku kerholaisista mainitsi, kuinka elokuvan katselusta tuli mieleen kirjan lukeminen. Toinen kertoi keskittyneensä aikaa esittävään videopalkkiin videoikkunan alareunassa. Kanerva itse kertoi menneensä katsomaan elokuvaa tietämättä siitä mitään ja ihmetelleensä miksi kuvaa ei ala näkymään. Noin puolessa tunnissa hän kuitenkin tottui ajatukseen kuvattomuudesta ja äänestä, joka kertoi tarinaa, tai useita, pätkiä sieltä täältä, satunnaisia mietteitä. Mielenkuvat täydensivät kertomusta.

Pohdiskelimme myös genrejen merkitystä, tai merkityksettömyyttä. Tämä olikin varsin kiinnostava aihe, jota mieluusti olisi analysoinut enemmänkin mikäli aika olisi sen sallinut. Kanervaa on tituleerattu dokumentaristiksi, ja häntä itseään on rassannut kyseinen nimitys. Ennen ei kuulemma ole tehty samanlaista rajanvetoa eri genrejen välillä, kun taas nykyään genret ja kohderyhmät pitää monesti olla selkeästi tiedossa kun elokuvia tehdään ­ tai ainakin silloin, kun niihin haetaan rahoitusta. Kanerva tiivistää ajatuksen siihen, että termit ovat työvälineitä, ja niitä voi siihen tarkoitukseen käyttää, mutta että genret kaventavat sitä hienoa välinettä, joka meillä on. Kameralla pääsee kurkistamaan toisiin todellisuuksiin, unenkaltaisiin maailmoihin, sekä jäsentämään maailmaa uudella tavalla.

Kamerankautta on hyvä lähteä hahmottelemaan omia ideoitaan, jotta näkee minkälaisin eri mahdollisuuksin omat ajatukset ja tarinat olisi mahdollista siirtää kuvallisen tarinan, elokuvan muotoon. Tärkeintä ei ehkä ole noudattaa muiden asettamia genrejen rajoja, vaan löytää omat kuvat, jotka haluaa muille jakaa.

Jatkoimme teeman tiimoilta katsomalla lisää otteita elokuvista, joiden genre ei ole helposti määriteltävissä, jos ollenkaan. Ote Tropical Maladysta (Apitchatpong Weerasethakul) piirsi eteemme tulikärpästen täyttämän puun sekä eläimen hitaasti vaeltavan haamun, jota metsässä kävelevä mies seurasi intensiivisesti. Elokuva jatkoi ajatusketjua siitä kuinka elokuvat ovat kuin unimaailmaa, kurkistus tuntemattomaan, täynnä mahdollisuuksia. Kyseisen elokuvan ohjaaja on itse sanonut, että elokuva on kuin etäinen eläin, jota ei voi koskaan oppia täysin tuntemaan. Vieras olento, jonka kanssa ollaan tekemisissä kuin henkimaailman kanssa.

Tätä ajatusta maistellessani minullekin tulee mieleen, kuinka kamera on hienoimmillaan lisäosa minuuden ja ulkoisten maailmojen, näkymättömienkin välillä, ja odottaa, että teen ne näkyviksi, jollekin.

Mummot työntävät junavaunua paksussa lumessa tarpoen ja kamera hengittää heidän mukanaan, takanaan. Käydään läpi pitkä matka kiskoja pitkin eikä kuva katkea hetkeksikään, kuvakulmaa ei muuteta, aikaa ei katkota. Tuijotan aikani mummojen toppatakkien peittämiä selkiä, lumeen painuvia saappaita, junavaunun raskautta. Jaloissa juoksentelevia koiria. Ja odotan milloin he olisivat jo perillä. Filmikela katkeaa hetkeksi. Ja sitten taas mennään, mummojen mukana.

Kohtauksen katsominen ei ole helppoa, kun kuva kuvataan pitkänä ottona ilman skarveja, ilman aikahyppyjä. Olemme tottuneet pilkottuun kuvamaailmaan ja itsekin koen jo levottomuutta, kun mummot siinä edelleen jaksaa tarpoa ja työntää vaunua, jo kymmenen minuuttia putkeen. Helpotun, kun he vihdoin saapuvat kylään ja kokemus on ohi, minullekin.

Joku kerholaisista miettii, että jos kerta mummot jaksaa tarpoa tuolla lumihangissa Venäjän pikkukylässä joka viikko samaa leipävaunua työntäen, niin mitä sitten, jos ihmiset eivät edes kerran jaksa katsoa mukavasti lämpimässä salissa istuen vartin ajan vaunun työntöä?

Tunnistan itsessänikin välillä saman yleisen levottomuuden mikäli aikaa ja kuvia ei pilkota minulle mukavasti sopiviin pikkuannoksiin. Ettei ehdi kyllästyä, ettei joudu odottamaan. Mutta mielestä tulee helposti entistä levottomampi eikä pilkotussa maailmassa mielen olekaan helppo keskittyä tai hahmottaa asioita ­ uppoutumisesta puhumattakaan. Myös esiintyjiltä ja näytteijöiltä vaaditaan monesti tauotonta viihdyttämistä ja mielenkiintoisena pysymistä katsojalle. Rehellinen läsnäolo, ehkä se kaikkein mielenkiintoisin osuus, voi kadota helposti kaiken sen viihdyttämisen ja miellyttämisen keskellä. Mummot saivatkin monelta kiitokset aitoudestaan. He eivät esittäneet junantyöntöä kameralle, vaan työnsivät junaa.

Jatkoimme hitaiden kuvien teemaa katsomalla myös otteen mm. Chantal Akermanin La Bas:ista, jossa katsottiin ulos sälekaihtimien läpi, ranskalaisen voice­overin säestämänä. Elokuvan kuvastossa oli samoja elementtejä kuin Kanervan meille antamassa ennakkokatselmuksessa, elokuvassa Tishe!.

Aika kuitenkin riensi kuin varkain ja pääsimme purkamaan Tishe!:stä syntyneitä ajatuksia vasta session jälkeen läheisessä Painobaarissa. Miten kutkuttavaa olikin päästä jakamaan ajatuksia tietyömaan logiikasta, lunta käsilaukkuunsa lapioivan mummon toiminnasta, kadun täyttämistä jokapäiväisistä ihmisistä ja heidän askelistaan kaduilla. Kadonneesta koirasta. Kuin seuraisi live­elokuvaa, elämää, omin silmin. Yksin aikaan uppoutuneena. Hys!

Helsingin elokuva-akatemian kerho on sarja viikottain järjestettäviä vertaisoppimistilaisuuksia. Blogitekstit perustuvat vaihtuvien kirjoittajien havaintoihin, kokemuksiin ja näkemyksiin pidetyn session pohjalta.